Entinen Moskovan suurlähettiläs Rene’ Nyberg totesi vähän aikaa sitten, että Venäjä yllättää aina. Venäjän politiikka ja toiminnat eivät noudata mitään logiikkaa, ei ainakaan sellaista, jota länsivallat ymmärtäisivät. Tämä tekee Venäjästä arvaamattoman ja ennustamattoman toimijan Euroopan politiikassa. On arvuuteltu sitä, mikä on Putinin strategian tavoitteena, mutta tavoite ei ole valjennut. Onkohan niin, ettei mitään strategiaa olekaan? Onko pyrkimykset naamioitu manöövereihin, jotka peittävät todelliset tarkoitusperät? Kun ei ole selvää päämäärää, kukaan ei voi arvioida sen saavuttamista. Päämäärät ja tavoitteet voivat muuttua tilanteen mukaan.
Sama kysymys voitaisiin esittää Yhdysvalloille tai Britannialle Brexidin jälkeen. Mitkä ovat Yhdysvaltojen perimmäiset tavoitteet Euroopassa esimerkiksi Ukrainan suhteen? Mitkä olivat Britannian tavoitteet esimerkiksi Suomen suhteen toisen maailmansodan aikana?
Onko niin, että Putinin Venäjä-strategiana ovat jatkuvat ulkoiset kriisit, joilla peitetään sisäiset ongelmat ja saadaan rivit suoriksi. Ulkoisella uhalla saadaan kansalaisten ajatukset käännettyä toisaalle. Neuvostoliiton uhittelu Suomelle yhdisti rivit kommunisteista porvareihin 1940-luvulla. Venäjä elää ulkoisista kriiseistä, ja uhittelustrategia pitää Putinin kansansuosion korkeana. Ilman ulkoista uhkaa Putinin aika alkaisi olla täynnä.
Nyky-Venäjän ongelmat eli yksipuolinen talous, joka elää öljystä, vanhentunut teollisuusrakenne, investointien niukkuus ja yksityisomaisuuden suojan puute ovat kaikkien tiedossa. Venäjän talous nojaa öljyyn ja sen maailmanmarkkinahintaan. Valtion budjetti rakentuu öljytulojen varaan. Kun öljyn hinta romahtaa kolmannekseen sadasta taalasta, seuraukset kansantaloudelle ovat katastrofaaliset. Vararastoilla voidaan elää oma aikansa, mutta pohja häämöttää. Vuonna 2015 Venäjän bruttokansantuote supistui 3,7 prosenttia, ja tälle vuodelle ennakoidaan noin 2 %:n laskua. Suomen bruttokansantuote on 2010-luvulla supistunut vajaat 3 %, joten Suomellakaan ei ole mennyt hyvin.
Venäjän teollisuus on ikivanhaa. Esimerkiksi Karjalan alueen tuotantolaitokset pyörivät sillä teknologialla, jonka suomalaiset aikoinaan rakensivat. Venäjän Karjalan vesivoimataloutta on pyritty uudistamaan, mutta Fortumin hanke ei etene. Moni suomalainen yritys on lyönyt hanskat pöytään ja luopunut Venäjän markkinoista. Moni kauppa-alan yritys on vetäytynyt Venäjän markkinoilta tehden tappioistaan huomattavia alaskirjauksia.
Venäjän talouden asiantuntijan Kari Liuhdon (Turun kauppakorkeakoulu) mukaan Putinilla alkaa olla viimeiset ajat käsissään Venäjän talouden uudistamiseksi. Talouden vaikeuksia ja vanhentunutta teollisuutta seuraa lopulta talouskriisi, jonka myötä yhteyskuntarauha järkkyy. Venäjän historia tuntee radikaaleja talousuudistajia kuten Pietari Suuri ja Aleksanteri II. Voihan olla niin, että Putin seuraa Venäjän tsaarien jalanjälkiä ja alkaa uudistaa Venäjää sisältäpäin. Valtavan valtion talouselämän uudistaminen ei onnistu ilman länsimaisia investointeja ja rahoitusta. Länsimaiset lainahanat ovat toistaiseksi kiinni Putinin kaapattua Krimin Ukrainalta vuonna 2014.
Venäjä ei ole mikään talousmahti. Venäjä on Italian kokoinen kansantalous sijoittuen 9. suurimmaksi, mutta jos bruttokansantuote lasketaan asukasta kohden, on sija vasta 50:s eli Venezuelan ja Latvian tasoa. Venäjän sotilasmenot ovat kolmanneksi suurimmat heti Yhdysvaltojen ja Kiinan jälkeen.
Venäjä on käyttänyt historian saatossa radikaalejakin talouselämän rahoitusmuotoja. Maatalouden kollektivisointi siirsi venäläisten talonpoikien (po. kulakit) omaisuuden teollistamiseen. 1920-luvulla otettiin väliaikaisesti käyttöön Nep-strategia, joka salli yksityisyrittäjyyden ja -omistuksen. Stalinin valtaantulon jälkeen taktisesta Nep-strategiasta luovuttiin ja palattiin tiukkaan suunnitelmatalouteen ja pakkotyöleireihin. Vankileirien saaristo eli Gulag oli valtion kannalta edullinen ratkaisu, sillä se takasi 60 miljoonan ihmisen ilmaistyön Neuvostoliiton uudistamiseksi 1900-luvulla.
Siinä, missä Venäjän hallitsijat Putin mukaan luettuna ovat yllättäneet, ovat myös kansalaiset toimineet yllättävästi. Ihmetystä herätti tavallisten venäläisten ryhdikäs vastustus kommunistien vallankaappausta vastaan Moskovassa vuonna 1991. Mistä he löysivät voiman ja uskalluksen moiseen 70 vuoden alistamisen, valvonnan ja pakkotoimien jälkeen? Herääkin kysymys siitä, uskaltautuvatko nykyvenäläiset Putinin aikaan tarvittaessa samaan suoritukseen. Vastassa tulee olemaan ainakin Putinin vasta perustama uusi 400 000 miehen kansalliskaarti, jota on sanottu Putinin yksityisarmeijaksi.
Putin on ollut viime aikoina aktiivinen Kiinan suunnalla. Erilaisia avauksia taloussuhteissa on yritetty lanseerata. Myös Venäjän ja Kiinan suhteet ovat olleet arvaamattomia. Neuvostoliitto ja Kiina ajautuivat 1960-luvun alussa ideologiseen näkemyseroon, mikä johti siihen, että eräänä aamuna kiinalaiset saivat pakata tavaransa ja lähteä Moskovasta.
Venäläisten arvaamattomuuksiin voidaan lukea myös Suomen itärajan pakolaistulva, joka loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.
Jotenkin kylmän sodan aikakausi oli Euroopan kannalta kuitenkin rauhaisaa aikaa. Itä-Euroopan maat kokivat Euroopan kahtiajaon Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton vääryydeksi, jossa Saksan kukistamisesta maksettiin kallis hinta. Tietysti elämä niillä, jotka sopeutuivat järjestelmään, oli jotenkin siedettävää. Suomalaiset säästyivät vuosikymmenien sosialismikokeilulta nipin napin. Historia osoittaa, että aina on tapahtunut ja tapahtuu muutoksia. Idän suunnasta ei ole koskaan tullut kovinkaan paljon hyvää rappasodista alkaen. Tämän tunnustaa jokainen historiaa vähänkin tunteva. Kuka on ollut milloinkin kenenkin mailla?
