Itsenäisen Suomen taival on tarina pienestä kansasta, joka nousi köyhyydestä, kurjuudesta ja verisestä sisällissodasta yhdeksi maailman vauraimmista maista. Pohjoismaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi, jonka menestystarinasta on haettu mallia maailmalle. Väliin mahtuu monenlaisia käänteitä, mutta lopputulos on todennäköisesti paljon enemmän kuin vuonna 1917 osattiin edes haaveilla.
Lähtökohdat itsenäiselle Suomelle eivät olleet kummoiset. Maa oli poliittisesti jakautunut. Vuoden 1918 tapahtumat eivät ole kunniaksi kummallekaan sisällissodan osapuolelle.
Punaiset nousivat aseelliseen kapinaan maan laillista hallitusta vastaan. Valkoinen, porvarillinen Suomi kukisti kapinan verisesti. Molemmat osapuolet syyllistyivät julmuuksiin, joita voi kutsua sotarikoksiksi. Kaikkiaan vuoden 1918 sodassa kuoli lähes 30 000 suomalaista, mikä on enemmän kuin talvisodassa.
Koillismaalla ei käyty varsinaisia taisteluja, mutta nälänhädästä ja puutteesta kärsittiin. ”Espanjalaiseksi” kutsuttu influenssa surmasi nälän heikentämää väestöä, erityisesti vanhuksia ja lapsia.
Syyrian sisällissota tuntuu meistä kaukaiselta, vaikka vastaavat tapahtumat ovat meillä vain muutaman sukupolven takana. Itsenäisyyden ajan alkumetrit huomioiden on suoranainen ihme, että Suomi vakiintui länsimaiseksi demokratiaksi jo ennen talvisotaa.
Kansan jakaantumisesta puhutaan nytkin. Tilanne on silti tyystin toinen kuin 99 vuotta sitten. Talouskriisi on koetellut suomalaisten hyvinvointia. Hyvinvointiyhteiskunnan nurkat ehkä narisevat, mutta ovat kestäneet.
Yhteiskunnan perustehtävänä on taata kaikille kansalaisille ihmisarvoinen elämä. Samalla pitää muistaa, ettei yhteiskunta voi olla vain nippu saavutettuja etuja, vaan myös velvollisuuksia, jotka takaavat järjestelmän kestävyyden.
Hyvän itsetunnon omaava kansa hyväksyy moniarvoisuuden. Sen, että on monta tapaa olla hyvä suomalainen. Suomen itsenäisyyden paras tae on, että suomalaiset tuntevat asuvansa maassa, joka on arvokas ja puolustamisen arvoinen.