Kyllikki Riekin muistot palaavat synnyinkotiin. Kahdeksantoista ensimmäistä vuottaan hän asui Kuusamojärven rannalla, Kantokylän Pökkelöniemessä. Hän muistaa myös monia vanhempiensa kertomia tarinoita perheen aikaisemmista vaiheista. Kyllikin vanhemmat olivat Kuusamoon lähes sata vuotta sitten asettuneita Vienan pakolaisia.
Isä ja äiti
Kyllikin isä Simo, syntyisin Kononoff, oli kotoisin Kiestingistä. Hän saapui hiihtämällä Kuusamoon pikkuserkkunsa Antin kanssa. Molemmat olivat 20-luvulla suorittamassa asepalvelusta neuvostoarmeijassa. He olivat päättäneet tilaisuuden tullen lähteä Suomeen. Sinne oli moni vienalainen aikaisemmin paennut bolshevikkien kukistaessa uusia vallanpitäjiä vastustaneet vienalaiset 1922.
Tilaisuus pakoon avautui heidän ollessa kahdestaan lumipyryllä partioimassa rajan lähistöllä. He suuntasivat kohti länttä vaihtaen välillä keskinäistä hiihtojärjestystä, jotta molemmilla olisi yhdenvertainen mahdollisuus selvitä mahdollisten takaa-ajajien luodeilta.
Ylitettyään rajan ja pannessaan sukset pystyyn Konttisen tikapuita vasten Kuusamon Lämsänkylässä miehet huokaisivat helpotuksesta tuntiessaan selviytyneensä pakomatkansa vaarallisimmasta vaiheesta.
Äiti Irina, tyttönimeltään Kiriloff, oli puolestaan kotoisin Pistojärven Ohan kylästä. Koko perhe ja lähimmät sukulaiset saapuivat Kuusamoon hevosineen ja lehmineen, porokarjoineen kaikkineen suuressa pakolaisaallossa 1922. He asettuivat asumaan Kuusamojärven Liemusaareen.
Irina, joka oli käynyt kolmiluokkaisen venäläisen kansakoulun, suoritti Kuusamossa kansanopiston ja otti käyttöön nimen Iida. Koko muu perhe palasi takaisin kotiseudulle neuvostohallituksen luvatessa palaajille armahduksen. Tyttö jäi lopullisesti Kuusamoon, missä hän sai ensi alkuun piikapestin lääkäri Ali Ervastin taloudessa.
Pakolaisperhe
Pakolaiset Simo ja Iida solmivat avioliiton ja saivat 1926 esikoisensa Oskarin. Perhe asettui aluksi asumaan Mustaniemelle Lämsänkyläntien varrelle. He ottivat uudeksi sukunimekseen Kovala.
Jatkosodassa Simo-isä palveli Vienan Karjalassa toimien Suomen armeijan metsästäjänä ja kalastajana, tehtävänään ravinnon hankkiminen sotilaille.
Sodan päätyttyä perhe asettui Kuusamojärven pohjoispuolelle, Kantokylän Pökkelöniemeen. Sieltä heidän oli onnistunut hankkia itsenäinen 120 hehtaarin pientila. Tilalla oli puolivalmis runsaat 70 neliötä käsittävä hirsinen asuinrakennus. Pirtti oli asuttavassa kunnossa, kaksi kamaria vielä hirsikehillä.
Kyllikin syntyessä 1945 Pökkelöniemessä asui kaksi muutakin perhettä, saksalaisten sodassa perusteellisesti hävittämältä Mustaniemeltä entuudestaan tutut Pikkuloiden ja Heiskasen Aalen perhekunnat.
Kaksi vuotta Kyllikin jälkeen perheen kuopuksena syntyi pikkuveli Osmo. Aikamiehen ikään ehtinyt Oskari puolestaan avioitui naapuritilalla Ritolassa asuneen Karjalaisen Annan kanssa.
Oskari rakensi kotitilan maille Tuuliaisenniemeen oman talon ja muutti sinne 50-luvun puolivälissä.
Iida ja Simo ryhtyivät tarmokkaasti viljelemään Pökkelöniemen tilaa nuorempien lasten avustamina. Asuinrakennuksen kaksi kamaria kunnostettiin, toinen makuukamariksi ja toinen ruuan säilytystilaksi. Myös karjaa hankittiin, 3-4 lypsylehmää ja hevonen, lisäksi pari lammasta, jotka karitsoivat säännöllisesti. Joinakin vuosina pidettiin myös kanoja. Kyllikki oppi karjanhoidon perusteet jo kotonaan osallistuessaan pienestä pitäen töihin. Hänen pitämänsä säilyneet muistikirjat kertovat tarkasta työstä ja tunnollisesta paneutumisesta karjanhoitoon.
Kotipalstalla oli pari hehtaaria peltoa, jossa viljeltiin ohraa ja perunaa sekä myyntiä varten sipulia. Valtaosa karjan rehusta saatiin Pöyliöjärvien lähellä sijaitsevalta Rytisuolta. Neljän kilometrin etäisyydellä sijaitsevalla Rytisuolla oli kolme latoa. Satoisina vuosina tehtiin myös suova. Matkan pituuden vuoksi siellä yövyttiin usein heinäntekoaikana.
Kyllikki muistaa hyvin myös sen, miten hän toisella kymmenellä ollessaan joutui usein talvella hakemaan Rytisuolta hevosella heiniä kotiin isän ollessa savotoilla tai muissa tilapäisissä ansiotöissä. Hänen mieleensä ovat jääneet myös navetan takana sijainneet sipuliviljelmät, jotka vaativat säännöllistä kastelua. Eritoten kuivien heinäpoutien aikana sipulien kastelu jäi monesti myöhään yöhön, kun heinänteko oli siltä päivältä päättynyt.
Rehusta oli jatkuva puute. Se muodostikin esteen karjan lisäämiselle. Rehupulan vuoksi myös rantakortteikkoja ”koratiin”, niitettiin veneen perään kiinnitetyllä kaksiteräisellä viikatteella. Kortteet nostettiin sitten rannalle kuivamaan lalloille.
Karjanhoidosta saatiin rahallista tuloa. Maidosta separaattorilla halkaistu kerma kirnuttiin voiksi. Se myytiin kirkonkylän kauppiaille, useimmiten vienalaislähtöiselle Ahavan Pekalle. Tämä kuuluu tarjonneen kaupoille tulleelle isälle vanhan kauppiastavan mukaisen konjakkiryypynkin, muistelee Kyllikki.
Myöhemmin, kun maantietä ryhdyttiin 50-luvun puolivälissä auraamaan talvisin Kantokylään, meijeri haki maitotonkat tien varteen rakennetulta laiturilta.
Sähköjä Pökkelöniemessä ei ollut. Kylmäsäilytystä vaativat maitotuotteet säilytettiin kesäisin pihakaivossa, joka pysyi jäässä ympäri vuoden.
Kalastus oli tärkeä toimeentulon lähde, eritoten syksyllä pyydetty muikku, joka suolattiin puisiin nelikoihin. Tutut vienalaissyntyiset automiehet Hilippälä ja Homanen kuljettivat muikut usein Rovaniemelle, missä saatiin parempi hinta. Kalaa tuli runsaasti, vaikka käytössä oli pelkkiä verkkoja. Arvokasta muikun mätiäkin saatiin joskus sankokaupalla. Myyntiin menivät myös talvella pyydettyjen mateiden mätimoukut ja maksat. Mateita pyydettiin enimmäkseen rysillä. Ne valmisti käsistään muutenkin taitava isä itse. Pyynti tapahtui pohjaan asetettujen patojen avulla. Mateen liha syötiin kotona. Sitä riitti kyllästymiseen saakka, muistelee Kyllikki.
Syksyisin taitavana metsästäjänä tunnettu isä asetti Kuorinkia ja Pöyliöjärviä ympäröivään selkoseen ansakierroksia metsälinnuille. Metsoja, teeriä ja riekkoja oli monesti kotiin palatessa niin paljon, että taakka oli työläs kantaa. Metsän riista muodostikin tärkeän osan perheen ruokataloutta. Metsästys jatkui talvella teerien ammunnalla kuvilta, kun parvet ilmestyivät ruokailemaan kodin läheisiin rantakoivuihin.
Myös vesilintuja isä metsästi, Kyllikki kertoo. Pesinnän onnistumiseksi lähirannoille asetettiin telkille puihin uuttuja, joilta isä joskus joutui hätistelemään munia rosvoilemaan tulleita lähiseudun pikkupoikia.
Koulunkäyntinsä Kyllikki aloitti Törmäsenvaaralla, minne matkaa oli seitsemän kilometriä. Opettajina siellä olivat Annikki Törmänen ja Kyllikki Laine. Eritoten hänen mieleensä jäi opettaja Laine, joka huonoilla ilmoilla joskus majoitti Kyllikin koululle. Opettajan ja oppilaan välille kehittyikin pitkään jatkunut ystävyyssuhde. Enimmäkseen päivittäiset koulumatkat taittuivat kotoa käsin, talvella hiihtäen. Niistä kertyi kansanhiihtokorttiin parhaimmillaan 1400 kilometriä.
Yläkansakoulun Kyllikki aloitti kirkolla, ensin Kaikkosen pirtissä ja sitten Nilon koululla sen valmistuttua 1957. Koulukyydit Kantokylästä oli jo järjestetty linja-autolla.
Kansalaiskoulun käytyään Kyllikki oli 16-vuotiaana valmis aloittamaan tienestin kodin ulkopuolella, piian töissä kolmen kilometrin päässä sijaitsevalla Raatesalmen kunnalliskodilla. Sieltä mieleen jäi erityisesti paikkakunnalla hyvin tunnettu Konttisen isäntä, Ville Viheriäinen, joka oli nelisenkymmentä vuotta aikaisemmin vastaanottanut Suomeen paenneen isän.
Avioliiton Kyllikki solmi jo kahdeksantoista ikäisenä 1963. Hän päätyi emännäksi Riekin Pentille, aivan Venäjän rajan pinnassa sijaitsevalle tilalle.
Yhdessä Kyllikki ja Pentti kehittivät tilaansa, rakensivat siitä vuosikymmenten työllä uudenaikaisen tuotantolaitoksen ja kasvattivat lypsykarjansa koko pitäjän mittavimmaksi.
Kyllikki ja Pentti Riekki saivat kolme lasta. Heidän poikansa Juha jatkaa kotitilan pitoa Riekissä ja on nykyisin keskittynyt lihakarjan kasvatukseen. Tyttöjä on kaksi, vanhempi asuu Helsingissä ja työskentelee suuren tilitoimiston johtotehtävissä, nuorempi liikealalla Kuusamossa. Eläkeläispariskunnalla on myös lastenlapsia, Vienan pakolaisten Simo ja Iida Kovalan jälkeläisiä neljännessä polvessa.
Kyllikin veljet Oskari ja Osmo, jotka pian sisarensa avioitumisen jälkeen luopuivat Pökkelöniemen tilasta, ovat sittemmin molemmat siirtyneet tuonilmaisiin. Veljien lapset, yhteisluvultaan seitsemän, kuitenkin jatkavat omilla tahoillaan Kuusamoon asettuneen vienalaisperheen tarinaa.
– En muista, että olisin koskaan pitänyt itseäni erityisesti vienalaisena, arvioi Kyllikki omaa lapsuuttaan. Oskarilta sain kuulla, että häntä oli ryssitelty koulussa ennen sotia. Minun aikanani 50-luvulla sitä ei esiintynyt. Vienalaisesta taustasta ei kylläkään koulussa tai kaveripiirissä puhuttu, se pidettiin omana tietona.
Kotona vanhemmat eivät ainakaan lapsille tuoneet esille mitään pelkoja, mahdollisuutta Neuvostoliittoon palauttamisesta tai muuta sellaista. En tosin tiedä, puhuivatko vanhemmat vienalaisten vieraiden kanssa kahvipöydässä näistä asioista, Kyllikki muistelee.
Perheen lähipiiri muodostui vienalaisista. Puutteenkylässä asunut, isän kanssa yhdessä Kuusamoon saapunut pikkuserkku Antti Mäkelä ja hänen vaimonsa, äidin serkku Sandra, olivat läheisimmät. Säännöllisesti nähtyjä vieraita Pökkelöniemessä olivat myös kirkolla asuneet Hilippälät sekä Niilo ja Jussi Homanen perheineen. Mitään järjestäytynyttä vienalaisten yhdistystoimintaa ei tietääkseni ollut, Kyllikki arvelee.
– Samanlaiseksi kuusamolaiseksi ajattelin itseni kuin muutkin, hän pohti omaa kansallista identiteettiään. Tosin tiesin isän ja äidin perhetaustat pakotarinoineen. Myös heidän kotona käyttämistään puheenparsista kuten ”a, minkä takkia”, ”a, vuota sie”, – tunnistin vienalaisuuden.
Naapurit kertoivat Simon kalassa ollessaan usein laulaneen yli järven kantautuvia vienalaisia lauluja, joita Kyllikki ei kuitenkaan muista kuulleensa.
Pökkelöniemessä oli sitä paitsi esillä äidin kansanopistoaikanaan tekemä, edelleen säilynyt seinävaate. Siinä on kuvattuna rannalla istuva tyttö, taustalla auringonlasku. Kuvan alla on säe monen tuntemasta Vienan laulusta:
”Vienan rannall´, koivun alla,
kuulin laulun kaunihin,
aurinkoisen taivahalta
vaipuessaan aaltoihin. ”
Isä ja äiti siirtyivät luterilaiseen kirkkoon varmaankin 50-luvulla, Kyllikki kaiveli muistilokeroitaan. Uskontoa meillä kylläkään ei juuri harjoitettu kotona, sen paremmin ortodoksista kuin luterilaista. Vanhemmat kyllä joskus kävivät kylän taloissa seuroissa.
Ensimmäisen kerran vienalaisuus nousi vahvasti esille ja alkoi kiinnostaa, kun Kalle Karvosen sukulaisia Uhtualta tuli 1967 käymään Kuusamossa. He kertoivat äidin Mikko-veljen kuolemasta 30-luvun vainoissa ja ilmoittivat Tatjana-siskon perheen elävän edelleen.
– Tulleet serkut, Kyllikki muisteli. – Vaikka en ollut koskaan aikaisemmin heitä tavannut, tunnistin jo kaukaa hotellin aulan väen tungoksessa sukulaiseni, Tatjanan tyttäret Anni Filippovan ja Liisa Rettijevan ulkoisesta olemuksesta. Heidän ilmeensä ja eleensä olivat tuttuja omasta lapsuudenkodista.