Pääkirjoitus
Toisesta maailmansodasta on kulunut yli 65 vuotta. Jatkosodassa ja erityisesti talvisodassa taistelleiden ikä alkaa olla sitä luokkaa, ettei heitä ole enää paljon elossa. Parikymppiset ja hieman allekin olleet nuorukaiset joutuivat rintamalle jopa useiksi vuosiksi. Moni menetti henkensä isänmaataan puolustaessaan ja moni haavoittui niin, että vaivat ovat seuranneet häntä koko elämänsä ajan.
Sodan jälkeisinä vuosina ja vuosikymmeninä sodassa olleiden asema ei ollut aina kadehdittava. Maailmassa elettiin pitkään kylmän sodan aikaa ja maailmanpolitiikassa oli paljon jännitteitä. Voittajat olivat voittajia ja hävinneet häviäjiä. Tällä asenteella mentiin eteen päin.
Suomessa poliittinen tilanne oli sotien jälkeisenä aikana jännittynyt. Vaikka rauha oli saatu aikaan, toisaalta pelättiin edelleen Neuvo-Venäjän hyökkäystä, toisaalta osa puolueista halusi entistä lähemmät suhteet rajan taakse. Isänmaallisuus ei ollut kovin korkealle arvostettua ja sodassa taistelleiden ja kaatuneiden merkitys haluttiin jopa kokonaan unohtaa.
Pikku hiljaa asenteet ovat onneksi muuttuneet sodassa taistelleita miehiä ja sodan aikana siviilitehtävissä toimineita naisia kohtaan. Ylenkatsomisen tilalle on tullut ansaittu kunnioitus. Ilman heidän uhrautuvaisuuttaan ja urheuttaan Suomen itsenäisyys olisi mennyt.
Nykyään Suomessa toimii useitakin eri veteraanijärjestöjä ja järjestetään kansallinen veteraanipäivä ja erityisiä veteraanien kirkkopäiviä. Posiolla vietettiin Etelä- ja Koillis-Lapin veteraanijärjestöjen kirkkopäivää keskiviikkona. Tapahtumissa on ollut vilkas osanotto.
Jäljellä olevilla veteraaneilla on ikänsä puolesta ongelmia, jotka liittyvät kuntoutuspalveluihin sekä asumisoloihin ja -viihtyvyyteen. Vähin, mitä valtio voisi tässä tilanteessa tehdä, olisi panna nämä viimeisten veteraanien kokemat puutteet kuntoon. Kyse ei ole isoista rahoista ja valtion talousarviossa tällaisilla summilla ei ole mitään merkitystä. Toivottavasti nämä asiat hoidetaan ennen kuin viimeinenkin veteraani menehtyy.