Yksilön ja yhteiskunnan suhde pohjautuu yhteisyyden tunteelle. Ihmisten välinen yhteys on yhteisöllisyyden esiaste. Jokainen ihminen on aina osa yhteisöään ja yhteiskuntaa. Yhteinen kertomus alkaa kuuntelemisesta, jossa toinen ihminen ymmärretään ainutlaatuisena, tuntevana ja arvostettavana ihmisenä.
Yhteisöllisyyden kokeminen kiinnittyy paikkaan ja ajalle tyypilliseen toiminnan tapaan, mutta ennen kaikkea se on kiinni ikääntyneen omista vahvuuksista ja persoonallisesta kyvystä vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa.
Mitä sitten on yhteisöllisyys:
Kokemus yhteisöllisyydestä syntyy, jos ihminen kokee yhteisössä, yhteiskunnassa ja lähipiirissä olevansa hyväksytty ja arvostettu yhteisön jäsen. Kun ihminen voi toiminnassaan kokea kuuluvansa johonkin laajempaan ”meihin”, joka on innostunut samasta asiasta ja innostunut myös tämän henkilön mukana olosta ja että hän on tullut kuulluksi, se antaa yksilölle kaikkein eniten voimavaroja ja palkitsevia kokemuksia yhteisöllisyydestä. Tällöin yhteisön toimintaan osallistuvalla on motivaatio tavata samoin ajattelevia ystäviä ja tuttuja sekä lähimmäisiä, joilla on samanlaisia käytäntöjä ja pyrkimyksiä. Tällaisessa yhteisössä on mukava asua, yhdistyksen tilaisuuksiin on mukava tulla, ja sieltä pois lähtiessä voi tuntea mielihyvää.
Kokemus tästä aktivoi ihmistä jakamaan sekä yhteisössä että sen ulkopuolella vastavuoroista tukea, joka on syvimmillään ”rakkauden kaksoiskäskyn” toteuttamista – toisen ihmisen rakkaudellista kohtaamista. (Matt. 22.37 Jeesus sanoi: ”Suurin lain käsky on rakasta Herraa, Jumalaasi koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. ”toinen yhtä tärkeä lain käsky on: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Tähän kuuluu myös toimijuus lähimmäisenä periaatteella: ”Teen tämän sinulle odottamatta mitään takaisin”.
Vastavuoroista toimijuutta koetaan vielä tänään Koillismaalla. Syrjäkylissä asuvien ikääntyvien arkeen liittyy kiitettävästi pyyteetöntä vastavuoroista toimijuutta. Kokemansa tuen, saamansa lahjan he pyrkivät palauttamaan takaisin jossakin muodossa – kahvituksena tai siunauksena. Taajamassa tämä vuorovaikutus tapahtuu yhteisissä toimintakäytänteissä, jotka ovat usein rutiineja ja toistuvia vuorovaikutustilanteita. Se on osallistuvaa vuorovaikutusta, osallistuvaa liikuntaa, kulttuuria, ystävyyttä, talkootyötä ja vapaaehtoistyötä periaatteella ”teen tämä odottamatta mitään takaisin”
Yksilön omat persoonallisuuden piirteet ovat merkitseviä yhteisöllisyyden kokemisessa. Ikääntyvälle henkilölle on hänen elämänsä aikana varastoitunut inhimillistä pääomaa, jolla hän sosiaalisessa vuorovaikutuksessa kartuttaa yhteisöllisiä voimavaroja. Toisaalta ihmisen kokemus yhteisöllisyydestä lisää hänen hyvinvointiaan eli hänen omaa inhimillistä pääomaansa.
Ikääntyvä on siis oppimisvaiheessa, jossa hänen oma senhetkinen inhimillinen pääomaresurssinsa lisää hänen mahdollisuuttaan kokea yhteisöllisyyttä ja koettu yhteisöllisyys taas kasvattaa hänen inhimillistä pääomaansa vahvistaen hänen identiteettiään, itsearvostustaan, arjen hallintaansa ja autonomiaa.
Vanhusten viikon teema: Tekee mieli oppia
Väitöstutkimukseni (2015), jonka tein 75-vuotiaiden taivalkoskelaisten yhteisöllisyyskokemuksista, toivat esille niitä tärkeitä tutkittavien persoonallisuuden erityispiirteitä, joilla on merkitystä yhteisöllisyyttä rakentavina elementteinä. Tutkimuksen myötä olen tunnistanut myös omaa inhimillistä pääomaani/voimavarojani, ja teen sitä edelleenkin 79-vuotiaana. Itsensä vahvuuksien ja heikkouksien tunteminen ja siitä oppiminen ei siis ole ikäkysymys.
Elämäkertomukseensa lapsuudesta 75-vuotiaiksi kertoneet ikääntyneet olivat syntyneet sodan kynnyksellä, sodan aikana ja jälleenrakennus vaiheessa oppineet kovan työnteon. Ikääntyville haastateltaville syrjäinen, harvaanasuttu Taivalkoski on vielä hyvä paikka ikääntyä. Haastateltavien vastauksista välittyi vahvaa tyytyväisyyttä nykyiseen elinympäristöön, tosin määrätyin reunaehdoin. Reunaehtoina syrjäkylällä asumiselle nähtiin kohtuullinen terveys, toimintakyvyn säilyminen, naapuriavun saaminen sekä tarvittavat kulkumahdollisuudet.
Heidän omia vahvuuksiaan/inhimillisen pääoman resursseja ovat mm:
Kohtalainen terveys ja tyytyväisyys siitä. Vaivoista huolimatta liikutaan. Omaehtoista myönteiseksi koettu liikunta lisää aktiivista toimijuutta ja myös yhdessä liikkumista hyötyliikuntana arjessa. Heillä on positiivinen elämänasenne, jossa fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset resurssit koetaan riittäviksi. Se on omien rajoitustensa hyväksymistä, ympäristön ja arjen hallintaa, autonomiaa. Heillä on selviytymisen taito ja halu. Arkipäivän rutiinit toteutetaan osana selviytymistä. Vastavuoroiset suhteet toisiin ihmisiin toimivat. Toimintakäytänteistä toimijuutta jopa useissa yhdistyksissä, vapaaehtoistyötä, talkooapua. He haluavat kuitenkin valita yhteisössä toimintansa tavan ja sitoutumisen siihen.
Päätelmänä: Yhteisöllisyys muodostuu tämän tutkimukseni mukaan taivalkoskelaisen ikääntyneen voimavaraksi, silloin kun hän ikääntyy yhteisössä, joka sisältää runsaan paikallisen kulttuurin ja sosiaalisen pääoman lisäksi ikääntyneen omaa inhimillistä pääomaa.
Lapin yliopiston 2000-luvulla tehdyn tutkimuksen mukaan Pohjois-Suomessa kaksi kolmasosaa ikäihmisistä voi suhteellisen hyvin. Yli 65-vuotiaista vain 5 % on huonokuntoisia (vajetta inhimillisessä pääomassa). Oman tutkimukseni v. 2011 lisäksi Taivalkoskella on tehty 75-vuotiaille hyvinvointikartoitus vuonna 2015, joka osoittaa että ko. ikäluokka on edelleen suhteellisen hyväkuntoista ja liikkuvaa.