Koska Kuusamon vanhojen metsien kiistasta on aikaa parikymmentä vuotta, sitä voinee jo tarkastella historiallisena tapahtumasarjana.
Metsäsodassa kohtasi kaksi osapuolta, jotka eivät ymmärtäneet toisiaan. Asetelma tuli hyvin esiin viime perjantaina julkaistussa jutussa (KS 12.9.2016).
Metsäaktivistit eivät tunteneet tai eivät halunneet ymmärtää yhteismetsän historiaa. Nimensä mukaisesti yhteismetsä on kuusamolaisten yhteistä metsää. Yhteismetsä syntyi isojaon myötä. Se on vuosikymmenten varrella osoittautunut vaivattomaksi ja tuottoisaksi tavaksi omistaa metsää. Yhteismetsä oli ja on edelleen kuusamolaisten ”pankkitili”. Yhteismetsä tulouttaa aluetalouteen miljoonia euroja vuodessa.
Kaikissa sivistysvaltioissa yksityisellä omaisuudella on vahva suoja. Köyhyys ja kurjuus asuu niissä maailman kolkissa, joissa valtio tai valtion lailla käyttäytyvät tahot voivat mielivaltaisesti takavarikoida yksityistä omaisuutta tai yritystoimintaa.
Neuvostoliiton raunioiden vielä savutessa saapuivat aktivistit kertomaan, mitä kuusamolaisisäntien pitäisi omaisuudellaan tehdä. Yhteentörmäys oli vääjäämätön. Yhteismetsä joutui myymään omaisuuttaan valtiolle, vaikka ei sitä halunnut. Yhteismetsä harasi vastaan viimeiseen asti ja joutui sen takia tyytymään ensimmäistä tarjousta huonompaan hintaan.
Kuusamolaisisännät puolestaan eivät nähneet alueen metsäluonnon ainutlaatuisuutta. Alueen suojelulle oli vankat perusteet. Yhteismetsä ei ymmärtänyt julkisuuden voimaa ja sen merkitystä markkinataloudessa. Kun yhteismetsältä puuta ostava teollisuus joutui vastaamaan ikäviin kysymyksiin aarniometsäpuun käyttämisestä, oli yhteismetsän peli menetetty. Se oli hävinnyt julkisuuspelin. Koska kompromissiin ei ollut halukkuutta kummallakaan puolella, tarvittiin valtiota sopimuksen kätilöksi.
Sama julkisuuden logiikka toimii Kuusamon kaivoskiistassa. Kaivoshankkeesta seuraava kielteinen, valtakunnan laajuinen julkisuus on jo itsessään syy jättää Juomasuon kaivos avaamatta.