Kauhistuttavat uutiset terrori-iskuista ja sotatapahtumista ovat arkipäivää. Myös lapset kohtaavat uutisia, kuvia ja videoita internetistä, tv:stä ja lehtien lööpeistä.
Uutisvirtaa älypuhelimillaan seuraavat jo vähän isommat koululaiset ja nuoret tietävät Syyrian kaasuiskun lapsiuhreista tai ilmaiskuista yhtä aikaa, ellei jopa nopeammin, kuin vanhempansa.
En liene ainoa äiti, joka miettii, miten lapsi käsittelee näitä asioita ja miten vanhempana pitäisi niistä hänelle puhua. Tapahtumat huolettavat ja pelottavat lapsia siinä missä meitä aikuisiakin.
Aikaisemmin, aikana ennen puhelinten uutistulvaa, oli kriisiuutisten käsittely lasten kanssa hieman helpompaa – aikana, jolloin maailman uutiset tulivat kotisohvalle illalla puoli yhdeksän. Lapset seurasivat television uutislähetystä yhdessä vanhempien kanssa. Jos vanhemmilla oli oletus siitä, että uutislähetyksessä saattoi tulla järkyttävää materiaalia, oli helppo jättää lähetys lapsen kanssa katsomatta ja napsauttaa toiselle kanavalle.
Nettiuutisoinnin aikakaudella tilanne on hankalampi. Esimerkiksi 10-vuotiaat ovat jo hyvin ketteriä kulkemaan uutispalveluissa.
Lasta on mahdotonta pitää kuplassa, maailman tapahtumien ulottumattomissa. Toki pienet lapset ovat asia erikseen, mutta kun puhutaan jo vähän isommista koululaisista, saavuttavat maailman tapahtumat lapsen tavalla tai toisella, joko suoraan uutisista tai kaverilta kuultuna.
Vanhempana tärkeää onkin se, miten asioita käsitellään yhdessä lapsen kanssa.
Tapahtumista täytyy puhua yhdessä lapsen kanssa. Pitää olla läsnä ja kuulolla, valmiina pohtimaan asioita yhdessä, mikäli asia painaa lapsen mieltä.
Jos lapsen kysymykset vaikeista aiheista, kuten kuolemasta tai sodasta sivuutetaan, jää lapsi omien päätelmiensä varaan. Lasten mielikuvitus on rajaton, eivätkä he pysty suhteuttamaan asiaa vielä vähäisellä elämänkokemuksellaan.
Aikuisen omilla reaktioilla on suuri vaikutus siihen, miten lapsi ymmärtää tapahtumat. Lapsi ottaa mallia vanhempiensa suhtautumisesta, joten rauhallisuus on tärkeää. Maailman tilanne voi ahdistaa aikuistakin, mutta se pitää purkaa toisen aikuisen, ei lapsen kanssa.
Kun lapsi kysyy, pitää vastata. Itse olen kokenut parhaaksi mennä vastauksissa lapsi edellä. Kysyä, mitä hän tietää tai ajattelee asiasta. Silloin tietää lapsen tiedon tason ja pystyy tarvittaessa oikomaan vääriä käsityksiä. Totta pitää puhua, mutta tietoa annan mieluusti hieman liian vähän kuin paljon, eikä yksityiskohtia ollenkaan. Lapsi kysyy itse lisää, jos tieto jää hänen mielestään vajaaksi.
Vanhemmat pelkäävät kertoa ikävistä asioista. Huolettaa, että lapset ahdistuvat. Lapset kuitenkin harvemmin ahdistuvat niin paljoa, kun asioista saa keskustella rauhallisesti, yhdessä aikuisen kanssa.