Kuusamo täyttää 150 vuotta. On aika kertoa Kuusamon tarina sen omin sanoin:
”Olen siitä kummallinen, että muistan ajan ennen virallista syntymääni vuonna 1868, ihan helposti kaikkea ainakin 1600-luvulle saakka. Silloin olin niin sanotusti keskenäni, mitä nyt muutama saamelainen pyöri jaloissa Kitkalla.
Yhtäkkiä pusikosta kuului rahinaa. Paikalle saapui joku, joka kertoi nimekseen Määttä ja lähteneensä veroja karkuun. En minä aluksi muuta syytä tänne korpeen muutossa tajunnutkaan, mutta myöhempinä vuosina olen ymmärtänyt olevani parasta ja kauneinta, mitä Suomesta löytyy. Kupeiltani löytyy niin Ruka kuin Kitkajokikin, vaikka jatkuva omakehu pikkuveljiäni Taivalkoskea ja Posiota vähän nyppiikin.
Määtän tultua tänne ilmestyi 39 perhettä lisää. Toisilleen he esittäytyivät Määtiksi, Lämsiksi, Kallungeiksi, Kurteiksi ja Karjalaisiksi. Jotkut olivat Kainuusta, toiset Kemin Lapista, kolmannet Pudasjärveltä, jossa oli myöhemmin Euroopan hirvein linja-autoasema. Nyt se on onneksi purettu. Aikiot ajoin noitarumpuineen ylös Saamenmaahan, mutta porot jäivät. Minulle sanottiin, että Lappi pakenee, kun lanta sikenee. Eikä aina niin hyvällä.
Nämä 40 perhettä alkoivat lisääntyä keskenään, mikä on ollut vähän kaksipiippuinen juttu. Pieni osa minusta alkoi kuulla outoja ääniä, mutta etelän viisaat ovat olleet innoissaan, kun he ovat saaneet minusta selville vaikka mitä. Sekin tiedetään nyt, että etelän mies Turku on geeniensä nojalla lähempänä ruotsalaisia kuin minua. Eipähän olla sukua, jos naimisiin mennään.
Alkuvuosisatoina, kun olin pieni, minulla oli usein nälkä ja sairastelin paljon. Nykyisin on aivan eri aika. Minun nimelläni myydään jopa täällä tehtyä juustoa. Ja parikymmentä vuotta sitten Torangin risteykseen rakennettiin kaksi isoa ruokakauppaa, jossa riittää evästä niin omille kuin runsaslukuisille vieraillekin.
Pahinta on ollut vuosina 1939-1945. Yhdellä sukulaisella räjähti miina naamalle, toinen kaatui heittimen ammukseen Jelettijärvellä. Kolmas selvisi hengissä, vaikka soti viisi vuotta konepistooli tanassa ja tappoi, vaikkei sitä tahtonut. Se oli homma, joka oli tehtävä, kuten leimikon teko, joka piti minut vuosikymmenet leivässä.
Ajattelen, että yli 400 poikaani kuoli minun ja Suomen tähden. Naiset ja lapset joutuivat pakenemaan julmaa naapuria merimaihin. Amputaatioltakaan en välttynyt, mutta oli meitä sodan jälkeen muitakin, Petsamo ja Karjala, mutta eipä kukaan komentele. Siitä olen syvästi kiitollinen. Sodan päätyttyä minulla oli vähän rakennushommia veli saksalaisen jäljiltä.
Sodan jälkeen kuokin suot ojiksi, laitoin lehmät navettaan ja rakensin kansakouluja Käsmästä Liikaseen. Se vaihe ei kovin kauaa kestänyt. Osa lähti etelään, toiset Ruotsiin, josta he ajoivat oranssilla Volvolla Kuusamon torille menestymään. Semmoista se oli 1970-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä aloin pujotella. Kasvatin myös pitkän tukan ja ilmoitin, etten lakkaa koskaan juoksemasta, Never Stop Running. 1990-luvulla aloin lumilautailla ja 2000-luvulla pelata toden teolla jalkapalloa ja tehdä ilmassa hurjia kiemuroita sukset ja lauta jalassa. Hiihtänyt olen aina. Minusta tuli tosi cool ja olen ollut usein televisiossa ympäri maailmaa.
Minulla olisi tosi paljon muutakin kerrottavaa, mutta tila loppuu kesken. Parasta Kuusamossa ovat lapset ja nuoret, joissa lepää tulevaisuuteni. Niin kauan kuin heitä on, minua ei ikinä unohdeta.”