Roikumme parhaillaan välitilassa, jossa asiat ”eivät enää ole kuten ennen” ja toisaalta ”asiat eivät vielä ole” löytäneet uuteen normaaliin.
Tilannetta on tiedeyhteisöissä alettu kutsumaan postnormaaliksi ajaksi, jossa koronakriisi on vain tyypillinen ilmiö.
Pandemiakriisin aikana resilienssin käsite on noussut keskusteluun. Termille on monta määritelmää, mutta yleisimmin sillä tarkoitetaan yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan kykyä ylläpitää toimintakykyä olosuhteiden muuttuessa sekä häiriöiden ja kriisien kohtaamisvalmiutta.
Nykypolitiikassa resilienssillä viitataan kriisinsietokykyyn ja kriisiä seuraavaan mukautumisprosessiin.
Kreikkalaisen etymologian mukaan kriisillä tarkoitetaan tilannetta, joka vaatii päättäväistä toimintaa ja pakottaa tekemään valintoja jyrkästi toisistaan eroavien vaihtoehtojen välillä.
Voimme joko kuvitteellisesti pyrkiä palaamaan kriisiä edeltävään tilaan eli ylläpitää ja tukahduttaa parhaillaan käsillä olevaa tilannetta tai vaihtoehtoisesti pyrkiä kasvamaan ja kehittymään kriisin avulla, jolloin puhutaan eteenpäin katsovasta resilienssistä ja siihen liittyvästä oppimisesta.
Tulevaisuudentutkijoiden keskuudessa elää huoli siitä, että kriisi menee hukkaan paremman tulevaisuuden näkökulmasta. On aika pohtia, millaisia uudistumisen, oppimisen ja kehittymisen mahdollisuuksia kriisissä avautuu ja miten niihin tartutaan.
Liian vähäisellä keskustelulla on edelleen sopeutumista ja mukautuvaa oppimista edesauttavan sopeutuvan resilienssin piirteet eli se, kuinka otamme opiksi tästäkin.
Yhteiskunnallisella tasolla tehdään resilienttiä politiikka, yhteisössä resilienssi pitää huolta toiminnan ja palveluiden kehittämisestä sekä elinkeinoelämän edellytyksistä ja yhteisön jäsenten jaksamisesta.
Henkilökohtaisella tasolla resilienssi on arjen ratkaisuja ja jaksamisesta huolehtimista, uskoa parempaan ja määrätietoista kehittymistä, mukautumista ja sinniä. Yksilön resilienssi heijastuu lähiympäristön ihmisiin ja sitä kautta yhteisöön.
Tämän päivän keskinäisriippuvaisessa maailmassa, jota vain lisää globaali väestönkasvu ja ihmisten kasvanut maantieteellinen liikkuvuus sekä reaaliaikainen vuorovaikutus sosiaalisen median alustoilla, yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan resilienssin puute ei jää näkymättä.
Kriisinsietokyky tulee esille viestinnän ja erityisesti somekäyttäytymisen kautta.
Resilienssin vahvistamiseen tarvitaan rakenteellisia muutoksia, uudenlaisia ajattelumalleja ja jatkuvaa oppimista.
Ajattelumallien monimuotoisuuden kasvattaminen ja erilaisia näkökulmia ymmärtävän ja hyväksyvän maailmankuvan omaksuminen edellyttää ihmisiltä henkistä kasvua.
Yksilön henkisellä kasvulla ja maailmankuvan monipuolistumisella on avainasema postmodernissa normaalissa.
Laiska ja lyhytnäköinen ajattelu, kilpailu ja kateus eivät kasvata tai monipuolista maailmankuvaa. Yhdessä tekeminen, innovointi, avoin kommunikaatio ja hyvä yhteistyökyky erilaisten ihmisten ja ryhmien kanssa, sen sijaan tekevät ihmeitä yksilön henkiselle kasvulle.
Erityisesti lapset ja nuoret tarvitsevat esimerkkiä meiltä aikuisilta vahvasta yhteistoiminnasta ja ymmärtävästä toisen saappaisiin astumisesta.
Nuoremmille sukupolville uusi postnormaali koronan jälkeinen maailma, on todellakin maailma, jossa muutosvauhti vain kiihtyy ja kompleksisuus kasvaa.
