Euroopan unioni on näyttänyt taas parhaat puolensa viime aikoina. Liittovaltion komissaarit, osavaltioiden ministerit ja keskuspankkien johtajat etunenässä kiiruhtavat joka viikko eri puolille Eurooppaa ratkomaan yhä hullummaksi käyvää talouskriisiä. Kokoontumisten lopputuloksena on lähes aina pelkkä perhepotretti teennäisesti hymyilevistä päättäjistä.
Tämä sekasortoinen tilanne on niin huvittava, ettei tiedä itkeäkö vai nauraa. Valtavia määriä veronmaksajien rahoja tuhlataan päättäjien lentelyyn ympäri maanosaa ja heidän massiivisiin kokoontumisiin, joissa ei saada mitään muuta kuin kuluja aikaan.
Jo tapaus Kreikka osoittaa sen, että koko yhtälö on täysin mahdoton. Unioni yrittää asettaa Kreikalle tiukkoja ehtoja, jotta se saisi lisää lainaa pelastuakseen konkurssilta. Jotta Kreikka täyttäisi nämä ehdot, sen pitää tehdä massiivisia muutoksia omaan taloudenpitoonsa. Niin massiivisia, että maan kansalaiset kulkevat kohta ryysyläisinä kaduilla. Kovin on nerokasta.
EU:n kehitys kohti liittovaltiota on osoittanut, että tämä järjestelmä ei toimi. Se on yksinkertaisesti aivan liian suuri koneisto, joka ei pysy kenenkään hallinnassa. On käsittämätöntä, että unioniin värvätään aina vaan uusia maita, vaikka entistenkään pitäminen ruodussa ei onnistu huonostikaan.
Nykyajan pahin vitsaus on juuri se, että kaikessa toiminnassa pyritään muodostamaan entistä suurempia yksiköitä, joiden kuvitellaan ratkaisevan ongelmat. Valtioita liitetään liittovaltion osiksi, kuntia pakkonaitetaan yhteen, yrityksiä kaapataan konsernien sisään ja niin edelleen.
Karvas totuus on kuitenkin se, että näillä liitoilla ei pelasteta yhtään mitään, vaan päinvastoin. Jos esimerkiksi isossa yrityskonsernissa on yksi mätämuna, se vaikuttaa heti negatiivisesti kaikkien muidenkin yksiköiden toimintaan. Sama pätee aina valtioliittojen tasolla saakka.
Niin kauan kun tässä maailmassa eletään markkinatalouden ehdoilla, kaikki joutavanpäiväinen höpötys yhteisöllisyydestä ja yhteisvastuusta saa heittää romukoppaan. Kun kaiken päätöksenteon yläpuolella ovat markkinavoimat ja rajaton ahneus, on turha kuvitella, että kaikille kansalaisille saadaan luotua lokoisat oltavat.
Kuntaliitoksetkin ovat typerää haihattelua. Niillä luodaan vain uusia päällikkötason virkoja ja takuuvarmaa on, että reuna-alueiden palvelut heikkenevät entisestään, vaikka ministeritasolla muuta yritetään väittää.
Ajan merkit ovat niin selvät, että ihmisten olisi syytä avata silmänsä. Isot eivät meitä oikeasti voi pelastaa. Vaikka puikoissa olisi kuinka päteviä ukkoja ja akkoja tahansa, liian suuren palan haukkaaminen johtaa aina tukehtumiseen.