Alakerta | Lea Mikkonen / lea.mikkonen@pp1.inet.fi
Kainuun ely-keskuksella Talvivaaran valvontaurakka on uskottu yhden ihmisen harteille, vaikka tehtävään on annettu varoja kolmen henkilötyövuoden verran. Samaan aikaan, kun ely-keskusten virkojen täyttökielto pysyy voimassa, ympäristösuojelun tehtävät kasvavat roimaa vauhtia.
Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä ely:n ilmiö, vaan yleinen trendi. Meillä kyllä pärjätään ja osataan, vaikka työmäärä lisääntyy ja väkeä vähennetään, kertovat teot ulkopuolelle. Tavoitellaan menestyksen sädekehää, imagoa.
Mikä viesti tällä annetaan tehtävää suorittaville ihmisille? Ajatteleeko työnantaja, että työntekijöiden itsetunto kohenee, kun heille lastataan utopistiselta tuntuva työtaakka, niin määrällisesti kuin sisällöllisesti?
Näin ei varmaankaan käy. Ennemmin tai myöhemmin selviytymisen mahdottomuus iskee kasvoille. Jokaisella ihmisellä on halu suoriutua työtehtävistään hyvin. Jokainen meistä haluaa onnistua ja nähdä työnsä tuottavuuden.
Aikansa voi yrittää rynniä ja riipiä sieltä täältä vähän, jotta edes näyttäisi työnteolta. Kun totuus omasta rajallisuudesta paljastuu, tekemisen vauhti hiipuu ja lopulta pysähtyy. Ei tätä maailmaa voi yksin pystyssä pitää. Ei ehdi ajatella mitään, saatikka hoitaa tehtäviään hyvällä työmoraalilla.
Tulee syyllisyyden tunne. Työnantaja luotti siihen, että tästä selviydytään. Pettymys on kaikkein suurin työntekijälle itselleen. Se on henkilökohtaista. Tulee kasvonsa menettämisen pelko. Pahimmassa tapauksessa näitä kasvoja sitten julkisuus käyttää hyväkseen, ja koko sekasorto leimautuu yhden tai yksien kasvoihin, siinäkin tilanteessa, että vaikeuksiin olisi jouduttu ylempää tulevien poliittisten linjausten vuoksi.
Kiireessä on pakko tehdä valintoja. Niin ely:ssä, Talvivaarassa kuin monessa muussakin organisaatiossa kiireessä tehdyt valinnat eivät likimainkaan aina osu oikeaan. Se näkyy ympäristötuhoina, jopa kuolemaan johtavina tapaturmina, laadun heikkenemisenä, laskevina myyntilukuina, nousevina kustannuksina, työilmapiirin kiristymisenä, henkilökohtaisina katastrofeina.
Konsultteja, besserwissereitä ynnä muita on riittämiin. Kehityssuunta vain näyttää entistä pahemmalta. Mitä jos tehokkuus ja tuloksellisuus löytyisivätkin siitä, että seuraavaan budjettiin numeroidaan tietty aikamäärä ajatteluun?
Lea Mikkonen