Osallistuin kesäkuussa romanihautajaisiin. Upeiden pukujen, kauniiden seppeleiden ja välittömän tunnelman lisäksi hautajaisista mieleen jäivät erityisesti yhteisöllisyys ja myötäeläminen: kun joku romaniyhteisössä kuolee, kaikki kynnelle kykenevät menevät surevan luokse. Myös hautajaisiin osallistuvat kaikki, jotka haluavat olla omaisten tukena surussa – vaikka vainajaa ei itse olisi tuntenutkaan.
On jollakin tavalla pelottavaa mennä surevan ihmisen luokse. Ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä, miten surevaa voisi lohduttaa, saako halata ja entä jos itkusta ei tule loppua? Entä jos olen liian tungetteleva ja läheinen haluaakin surra rauhassa? Entä jos sanon jotain törppöä?
Uskontotieteilijä Mari Pulkkinen on käsitellyt väitöskirjassaan suomalaisten kokemuksia läheistensä menettämisestä. Väitöstutkimuksessa kävi ilmi, että suomalaisen suru on usein sanatonta ja salattua. Lisäksi selvisi, että kanssaihmisten osanotto ja myötätunto ovat olleet tutkimukseen osallistuvien mielestä riittämätöntä.
Muistan isäni kuolinpäivästä monia yksityiskohtia. Auringossa kimaltavan keväisen lumihangen, jäätyneen pihatien, pilaantuneet banaanit hedelmäkorissa. Mielikuva päivästä on kolkko. Surun asettuessa kodiksi talostamme oli tullut hetkessä kylmä ja vieras.
Lämpö kuitenkin palasi, kun mummo ja pappa saapuivat Rovaniemeltä luoksemme ja toivat tullessaan kasseittain ruokaa ja juomaa. Mummoni piti huolen, että kaikki syövät ja nukkuvat, pappani jutteli päivän uutisista ihan kuten aina aikaisemminkin.
Mummon huolehtivaa höösäämistä ja papan leppoisaa jutustelua kuunnellessani tajusin ensimmäistä kertaa, että lohdutuksen tuovat läsnäolo ja välittäminen, eivät sanat.
Usein kuullut fraasit kuten ”suru muuttaa muotoaan” tai ”aika auttaa” tuntuivat surun hetkellä tyhjältä sanahelinältä, vaikka ne totta olivatkin. Lohduttavat sanat kaikuivat päässäni, mutta päällimmäinen ajatukseni oli: miten minä selviän juuri nyt?
Isäni kuoleman jälkeen olenkin osannut suhtautua paremmin myös muiden suruun. Olen ymmärtänyt, miten tärkeää on mennä surevan luokse. Erityisen tärkeää on olla surevan vieressä silloin, kun hautajaiset ovat ohi ja kotiin laskeutuu syvä hiljaisuus.
Suurin oivallukseni on kuitenkin ollut se, ettei kenenkään surua tarvitse, voi tai kannata yrittää lohduttaa pois.
Riittää, että kävelee sisään, purkaa ruokakassin, kattaa pöytään kahvin ja kampanisut, kertoo päivän uutiset ja muistuttaa: aika auttaa, mutta sitä ennen minä olen tässä ja pidän sinusta huolen.