Eräänä päivänä vasemman jalkani kengänpohjaan tarttui paskaa.
Tai oikeastaan pohjaan liimaantui purkka, johon kaikenlainen mönjä jumittui niin tiukasti, että kun sen vihdoin huomasin, ei sitä puolen sentin paksuista paskalaattaa saanut millään irti. Luovutin ja annoin epämääräisen purkkahiekkaseoksen olla.
Ei olisi kannattanut: koko jalkapohja meni pian todella kipeäksi. Jotenkin se liiskaantunut kökkö kengänpohjassa vaikutti kävelyyn, ja pieni harmi kasvoi yllättävän suureksi.
Lopulta kökkäre irtosi itsestään. Vasen jalkapohjani eli elämänsä onnellisena loppuun asti, ja niin teki varmaan myös mönjäkasa tahollaan.
Kuten otsikko vihjaa, en suinkaan ajatellut kirjoittaa pelkästä paskasta kengänpohjassa – tällä tarinalla on myös opetus.
Jotenkin tuo sitkeä möykky toi mieleeni ystävyyden, niin kauniilta kuin se kuulostaakin. Kävimme juuri juhannuksena erään kaverin kanssa pitkät aamuöiset keskustelut siitä, miten välillä ihmissuhde ottaa paljon enemmän kuin antaa. Joskus ystävyydestä tulee myrkkyä ja painolastia, joka alkaakin satuttaa.
Joskus huomaa, ettei tapaamisen jälkeen olekaan kevyen onnellinen olo, kuten pitäisi, vaan toisen luota lähtee kerta toisensa jälkeen murheissaan ja ahdistuneena. Huomaa, ettei toisen kanssa ole enää oikeasti mitään yhteistä. Tai huomaa, että kaikki, mitä toinen sanoo tai tekee, ärsyttää niin, että räjähtää.
Ystävyydestä on tullut valjua, pakotettua, riitaisaa, yksipuolista tai epäluotettavaa. Suhteen kuluttavuus, kaunat ja erimielisyydet vain kasvavat. Lopulta lyödään välit poikki tai kasvetaan hissukseen erilleen. Tauko voi toisinaan tehdä hyvää, ja ystävyys lämpenee uudelleen - tai sitten ei.
Ja sen huomaa olevan ihan hyvä asia.
Joskus olen halunnut olla joka porukassa, ja ottanut herkästi sen, jos joku ei minusta pidä. Vieläkin on opettelemista siinä, ettei kaikista tarvitse tykätä, eikä kaikkien kaveri tarvitse olla. Ei tarvitse yrittää ystävyyttä väkisin, eikä olla toisen kanssa vain velvollisuudentunnosta.
Eikä kaikkien tarvitse tykätä minusta. Olen ollut, ja saatan tälläkin hetkellä olla itse jollekin se ärsyttävä paska kengänpohjassa, josta olisi parempi päästä eroon.
Jokaiselle löytyy joku – jos on onnekas, muutama – lempi-ihminen, jotka ovatkin kuin pehmentäviä, tukea antavia geelipohjallisia, eivätkä mitään paskaa kengänpohjassa. Joskus heistäkin pitää todennäköisesti luopua, mutta siihen asti voi kevyin askelin nauttia helposta, puhtaasta, hattarankevyestä yhdessäolosta.