Kun aloin 20-vuotiaana odottaa ensimmäistä lastani, sain ohjeen: älä ikinä, koskaan, milloinkaan eksy äitien valloittamille keskustelufoorumeille.Päätin kuitenkin perustaa blogin, jonne kirjoittelin uuden elämäntilanteen mukanaan tuomista ajatuksista. Blogattuani hieman yli vuoden sain kutsun äitibloggaajien Facebook-ryhmään, jonka nimi oli Mamma-talk.Kurkkuani kuristi: näin sieluni silmin, kuinka koneen edessä naputtelevat äidit kertovat suu vaahdossa tylsistä äitiasioistaan ja sopivat tapaamisia, joissa jutellaan kakasta, imetyksestä ja sormiruokailusta.
Aluksi luulin, ettei meillä ole juuri mitään muuta yhteistä kuin äitiys ja blogin kirjoittaminen. Olin väärässä.Olemme keskustelleet töistä ja työttömyydestä, palkoista, politiikasta, tasa-arvosta, lasten kasvatuksesta, maahanmuutosta, eroista ja rakastumisista, riidoista ja sovinnoista. Olen saanut vinkkejä vaunujen valintaan, toimivaan unikouluun, synttärikakun leivontaan, työnhakuun, ihmissuhdeongelmiin ja unelmien toteuttamiseen. Olemme itkeneet syntymää ja kuolemaa, suunnitelleet häitä ja vaateliikkeen avajaisia, miettineet yrityksen nimeä ja sopivaa asuinpaikkaa kasvaneelle perheelle.Ryhmään kuuluu 20 jäsentä. On opettajaa, toimittajaa, yrittäjää, opiskelijaa, kirjanpitäjää, kirjailijaa ja sosiaalialalla työskentelevää. Välillä emme ymmärrä toistemme ajatuksia. Välillä ihmettelemme, miten kukaan voi olla ymmärtämättä meidän ajatuksiamme.
Oivalsin ryhmän korvaamattomuuden ensimmäistä kertaa silloin, kun parin kuukauden ikäinen tyttäreni itki yöt läpeensä ja eräänä pimeänä syysyönä päätin avautua siitä. Muutamassa minuutissa kaksi äitiä vastasi: täällä ollaan, samoissa vesissä, luultavasti tämä väsymys helpottaa viimeistään silloin kun lapset muuttavat pois kotoa.Oli outoa, mutta lohduttavaa ajatella, että siellä jossain, toisella puolella Suomea, puutalon vintillä tai kerrostalokolmiossa on toinen väsynyt äiti, joka valvoo vauvansa vierellä älypuhelin kädessään.
Meistä toisillemme aikaisemmin tuntemattomista on muovautunut yhteisö, jossa voi olla täysin oma itsensä. En ole edes tavannut kaikkia ryhmän jäseniä, mutta kutsun heistä jokaista ystäväkseni. Tiedän, mitä he pelkäävät, mistä he haaveilevat ja mikä tekee heidät onnellisiksi.Ja vaikka en enää valvo öitä itkevän vauvan vierellä, tiedän, että mitä ikinä elämässäni tapahtuukaan, voin kirjoittaa siitä tuohon ryhmään.On aika mukavaa olla ja elää, kun tietää, että yhden klikkauksen päässä on 19 mitä kultaisinta sydäntä.