Kolumni

Ala­ker­ta: Kus­kaus­ral­li seis, lii­ket­tä kou­lu­päi­vään – lasten liik­ku­mat­to­muu­teen pitää vihdoin ha­vah­tua

Lappeenrantalaisessa Lauritsalan koulussa lisättiin oppitunteihin toiminallisuutta ja liikunnan määrää (HS 26.2.2018). Opettajan mukaan uudet käytännöt näkyvät arjessa. Oppilaat ovat rauhallisempia ja pystyvät paremmin keskittymään oppimiseen. Hienoa!

Liikkumattomuus ei ole nuorten vika, vaan mullistuksen, jossa teknologian edesauttama fyysisesti kevyt elämä yhdistyy päivittäisen ruuan energiatiheyden kasvuun. Neljä kymmenestä ammattikoululaisesta liikkuu korkeintaan tunnin viikossa. Viidennes viidesluokkalaisista ei pysty tekemään viittä etunojapunnerrusta. Terveysriskit ilmenevät iän karttuessa.

Teknologia on tuonut paljon hyvää. Sosiaalisen median ansiosta nuoret ovat kielitaitoisempia, verkostoituneempia ja kansainvälisempiä kuin koskaan. Mutta liikkuvat vähemmän kuin koskaan. En osta selitystä, että semmoista se elämä nykyään on. Asiat muuttuvat, jos niiden halutaan muuttuvan. Nuorten tupakointi on ilahduttavasti romahtanut kymmenessä vuodessa.

Muutos syntyy pienistä arjen teoista. Ne pitää yhdessä sopia kotien, koulujen, urheiluseurojen ja päättäjien kesken.

Rukan koulun liikunnan opettaja Markus Määttä keksi nerokkaan tavan kartuttaa koulun luokkaretkikassaa. Sponsorit maksavat euron jokaisesta oppilaan liikkumasta tunnista. Ihan toista kuin ostaa ovelta kilon karkkirasia sohvan nurkalle.

Arkiliikunta kunniaan. Aloitetaan koulumatkoista. Perheet ja koulut sopivat juhlallisesti, että oppilaiden kuskausralli on tullut tiensä päähän. Kahden kilometrin koulumatka on 760 kilometriä liikuntaa lukuvuoden aikana.

Edistystä on tapahtunut. Enää ei tarvitse Kuusamossa keskustella, pitääkö yläkoululaisten mennä välitunnilla ulos. He menevät.

Urheiluseurojen haasteena on miettiä, miten heidän tarjontansa tavoittaa muita kuin paljon liikkuvia nuoria. Jos olisi rahaa palkata ohjaajia, voitaisiin harrasteliikunta järjestää koulupäivien jälkeen iltapäivän yksinäisinä tunteina.

Mietin itseäni 1980-luvun lapsena. En harrastanut ohjattua liikuntaa kouluajan ulkopuolella. Liikunnalle minut pelasti se, että sisällä nököttäminen oli mahtavasti tylsää. Kirjoja ei aina jaksanut lukea. Ulkoa löytyivät kaverit, pihapelit, itse rakennetut hyppyrimäet ja hiihtoladut. Liikunta jäi elämään.

Kännykän ruutu tarjoaa loppumattoman määrän virikkeitä joka vuorokauden hetki. Lapsia pitää patistella nostamaan katseensa, mutta liikunnasta he nauttivat aivan yhtä paljon kuin edeltävät sukupolvet.

”En osta selitystä, että semmoista se elämä nykyään on.