Nyt se alkaa. Hirviä metsästävän puolisoni tuttavilla on tapana minut nähdessään kysäistä, että onko se Tuomo saanut hirviä. Vastaan aina, että on se saanut, koska yleensä on.
Kysymys hirvien kaatamisesta ei kuitenkaan ole sama kuin mitä kuuluu -kysymys, johon vastaukseksi riittää että hyvää. Myöntävä ja pientä ylpeyttä äänensävyyn tavoitteleva vastaukseni ei tyydytä kysyjää. Lisäkysymykset koskevat sitä missä on kaatunut ja mitä ja montako on vielä juoksemassa.
Ei auta muu kuin myöntää, että en tiedä. Meriselitykseni on, että en pysy hirvestyskauden tapahtumien tasalla. Se on vale. Pysyisin aivan varmasti, mutta kun en halua.
Millaisen kuvan se antaa meidän liitosta, kun en seuraa puolisoni jokavuotista suururakkaa? Luulisi rouvaakin kiinnostavan joko syötävää riittää kesän yli vai meneekö viimeinen paisti uuniin pääsiäisenä, onko hirvijauhelihaa koko vuodeksi vai syödäänkö kasvispastaa.
Tämä kiittämätön tyytyy seuraavanlaisiin tietoihin: koira on haukkunut hienosti, menee pimeään asti ja lämmitä sauna. Kaadot tulevat toki tietooni, mutta yksityiskohtia saaliista minulle ei enää edes tarjota. Erityisen vähän haluan tietää, jos jäljellä on vielä puolikas lupa, siis vasa. Että se tuntuu hankalalta, mutta toisaalta olen mielissäni.
Aloitan hirvenmetsästyskauden siis jälleen ristiriitaisin tuntein. Tänäkään syksynä en kannusta ja kysele, laadi eväitä ja pakkaudu mukaan metsälle, mutta olen todella kiitollinen kun koirat saavat juosta ja tulossa on puhdasta ja eettisesti hankittua ruokaa haukusta lautaselle.
Ristiriitaisia tunteita tunsin jo muutamia viikkoja sitten, kun haastattelin emeritusprofessori Matti Kärkkäistä. Metsätutkijan mielestä hirvikanta pitäisi leikata 90 000 yksilöstä 20 000:een. Metsätalouden näkökulmasta hirviä katselevan Kärkkäisen mielestä on käsittämätöntä, että hirvikantaa pidetään harrastajien haluamalla tasolla.
Harrastajien! Monelle koillismaalaiselle metsästäjälle hirvijahti on paljon enemmän kuin harrastus.