Olympialaisten mieleenpainuvin tapahtuma oli Mari Laukkasen purkautuminen naisten ampumahiihtoviestin jälkeen.
Laukkanen pettyi omaan suoritukseensa niin pahoin, että itki Ylen haastattelussa itseään soimaten.
Ampumahiihtäjän olympiaurakka oli pettymys, se on selvää, mutta suurinta taakkaa epäonnistumisesta kantoi hän itse.
Yleisön on helppo olla voittajien puolella, mutta epäonnistujat tarvitsevat paljon enemmän tukea.
Urheilu on onnistumisia ja epäonnistumisia, se pitäisi jokaisen tietää.
Laukkanen oli rohkea ja rehellinen. Hän ei selitellyt sitä, miksi Suomi tippui hänen osuudellaan kärkipaikalta yli kymmenen sijaa.
Hän meni suoraan asiaan, ei analysoinut, puhunut niin tutuksi tullutta urheilujargoniaan, vaan paljasti pettymyksensä koko Suomen kansalle.
Urheilijan mieltä painoivat varmasti jo kisojen aiemmat kilpailut, joissa onnistuminen oli myös ollut vaatimatonta.
Jos Laukkanen olisi laittanut itsensä etusijalle isänmaan sijaan, hän olisi kieltäytynyt naisten parisprinttiin osallistumisesta.
Mutta hän päätti kuitenkin antaa itsestään kaiken, vaikka tiesi olympiaurakan olevan todella vaativa ilman ylimääräisiäkin suorituksia.
Ainakin kokeneempien penkkiurheilijoiden pitäisi ymmärtää, että urheilija tekee kisoissa kaikkensa menestyksen eteen.
Sanonta – yritän parhaani – on kulunut, mutta täyttä totta joka sana.
Varsinkin yksilölajeissa tämä korostuu, sillä urheilijan eteen kukaan ei tee yhtäkään suoritusta. Joukkuelajeissa tilanne on eri, sillä yksittäinen urheilija voi hyvinkin menestyä joukkueen mukana, vaikkei annakaan itsestä kaikkea.
Olympialaiset ovat nyt ohitse.
Vaikka Mari Laukkanen epäonnistui kisoissa, arvostan häntä paljon enemmän urheilijana kuin ennen kisoja.
Sellaista juuri urheilun pitääkin olla. Aina eivät onnistujat kerää kaikkea arvostusta, vaan epäonnistujakin voi olla voittaja.