Toisinaan, kun häilyn unen ja valveen rajamailla, mieleeni palaa sama kuva.
On aamu, hämärtää vielä. Kävelen metsäpolkua metalliaidan viertä, kaksi koiraa nuuhkii edelläni mättäitä.
Helposti muistan myös toisen haarautuvan polun, toisten aitojen sisällä.
Olen myöhässä. Siis todennäköisesti molemmissa hetkissä paitsi aamuhommissani ja pian töistä, myös kulkijana jossain sellaisessa, joka vuosikymmeniä sitten todella oli.
En kuulu, mutta pystyn imemään itseeni hippusia siitä yhteisöstä, joka nämä polut käveli.
Päädyin vuosia sitten vähän sattumalta asumaan kahteenkin otteeseen rajan asunnoissa. Ne olivat silloin jo muidenkin kuin työntekijöiden vuokrattavina.
Oloni oli nostalginen. Pystyin hyvin kuvittelemaan ajan, jolloin lauantaisaunavuorot olivat tarkkaan varattuja sen sijaan, että vääntelisin ajastinta yksikseni. Ajan, jolloin perunakellariin kerättiin huolella talteen syksyn sato vieressä olevalta pieneltä peltotilkulta. Minulle se oli enää vain kuriositeetti, hauska mutta hyödytön tyhjä tila.
Kuvittelen, että ennen näiden talojen asukkaat olivat muutakin kuin ihmisiä, jotka sattuvat asumaan samassa rapussa. Olen ihan varma, että yhteisö on ollut vahva. Samaan aikaan tiedän, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, millaista elämä täällä ennen oli.
Myönnän olevani taipuvainen tiettyyn surumielisyyteen sen suhteen, mitä joskus on ollut. On paljon asioita, joihin olisin halunnut kuulua.
Mutta mihin kukaan meistä todella kuuluu? Vastauksen antaminen voi olla helppoa silloin, kun jää asumaan omalle kotitilalle, jonka postilaatikossa, tienviitassa ja postinumeron perässä lukee sama nimi. Vaikka voivathan annetut saappaat toki silloinkin olla hiertävät.
Hankalampaa se on, kun ei asu kotipaikkakunnalla. Silloin ympäröivät tarinat ja ihmisten historiat ovat kuultuja tai kirjoista opeteltuja, eivät syntymässä saatuja.
Onko jokainen automaattisesti osallinen lapsuudenperheeseensä? Entä sukuunsa? Ne ihmiset ovat omia, vaikka sitten vuosien tauonkin jälkeen ja puoleen entisestä koostaan laihtuneina. Mutta kun asuu toisella paikkakunnalla, on kohtaamisissa aina mukana tietoisuus siitä arjesta, jossa ei ole läsnä.
Mietin usein, miten voin tarjota lapsilleni vieraassa paikassa varmuuden siitä, että he ovat omana itsenään tärkeä osa jotain isompaa kuin tämä ydinperheemme? Pelkään, että ilman sitä varmuutta he joutuvat etsimään juuriaan lopun ikänsä.