Lymyän kosteassa sammaleikossa ja haistelen, kuuntelen. Töminää ja katkeilevien oksien ääntä. Ihmiseläjän haju on kantautunut kirsuuni jo kauan sitten. Jäin varsin odottamaan, millainen kulkija olisi.
Ihmisten haju on minulle tuttu. Olen syönyt vuosia ihmisten tuomaa ruokaa.
Nuoruudessani olin ruokintapaikan vahvin. Söin aina ensin. Ajoin muut karhut pois. Siihen minulla oli oikeus ikimuistoisen lain nojalla. Se on kupeen ja kulmahampaan laki.
Aikoinaan otin helposti hirvivasikan nälkään. Tappo huumasi minut. Mutta kyllä ihmisten ruoka on helpompi ottaa. Oli vain voitettava kauhea pelko, ihmisen pelko. Ihminen haisee saalistajalta, karhuntappajalta. Sen koneet haisevat vielä pahemmin. Ne meluavat ja lemuavat.
Totuimme kuitenkin meteliin ja katkuun. Tunsimme ihmisemme koneen jo äänestä ja tulimme metsästä oikein vastaan. Laukkasimme koneen perässä. Kone veti ihmisten luolista haaskoja, oudon, turkittoman eläimen herkullisia ruhoja. Tiesimme, että nälkä olisi pian tyydytetty, rasvaisesti.
Ihmisen hajuun tottuminen oli vaikeinta. Mutta kun saimme syödä, pelko unohtui. Ihmiset katselivat kammistaan. Me söimme.
Koska olen karhu, en ajattele kuten ihmiset. En ajattele kuten tähän on kirjoitettu, mutta opin ja muistan. Muistan, miten hirvet olivat hitaampia tai itse olin nopeampi. Nyt epäonni tuntuu vaivaavan minua. Takatassuni painavat juostessa. Selkää kivistää.
Tänä kesänä elinkeinoasiat ovat entisestään huonontuneet. Nuori uros, minuakin isompi, tuli syömään ihmisten haaskalle. Se sivalsi korvan ja jouduin pakosalle. Riekaleet roikkuvat poskellani vieläkin. Pelkään, että käy pahemmin, jos vielä yritän ruokintapaikalle.
Kuulostelen ihmistä, joka kulkee alas kurun rinnettä. Tavallista kahinaa ja meluamista, yskii kuin rykivä porohirvas. Aika kevyt ihmiseksi. Haisee parfyymille, sähkölle, muoville ja puolukoille. Ohut puuron tuoksu leijuu ilmassa askelten töminän tahtiin.
Puolukkaa minäkin täältä lähdin kahtelemaan.