Mistä tietää, että on tullut kevät?
Alkaako se kevätpäiväntasauksesta, pääsiäisestä, litimäristä talvihaalareista vai siitä hetkestä, kun kakka haisee ja aurinko oikeasti lämmittää?
Meteorologiassa terminen kevät alkaa, kun vuorokauden keskilämpötila nousee pysyvästi nollan yläpuolelle. Ilmatieteenlaitoksen mukaan se tapahtuu etelässä keskimäärin maaliskuun lopussa ja pohjoisessa huhtikuun aikana.
Nykyihminen tietää kevään tulleen, kun Instagram on täynnä kuvia tulppaaneista, aurinkolaseista, seiniin heijastuvista varjoista ja sinisestä taivaasta. Värikkäiden kukka-asetelmien lisäksi sosiaalinen media tulvii vihaisia päivityksiä lumisateesta ja jurputusta takatalvesta.
Hämmästelen vuosi toisensa jälkeen, miten takatalvi voi helsinkiläisten ystävieni mielestä tulla maaliskuussa? Se kuulostaa yhtä hölmöltä kuin tyttäreni tammikuussa aloittama ”äiti, koska joulupukki tulee?” -tenttaus.
Ymmärrän, että kevät on erilainen etelässä ja pohjoisessa. Täällä kevät on vuoden parasta ulkoiluaikaa. On aurinko, hankikanto, sininen taivas ja revontulet.
Helsingissä on tähän aikaan vuodesta harmaata. Lumet sulaa nopeasti ja sen jälkeen ei voi kuin odotella, että puissa alkaa vihertää ja aurinko lämmittää. Siinä odotellessa harmittaa, jos taivaalta sataa räntää.
Kun Helsingissä kokoonnutaan vappuna piknikille, Kuusamossa istutaan pilkillä. Kummassakin paikassa nautitaan keväästä samaan aikaan, mutta eri tavoin.
Minulle kevät on mielentila. Kevät on tullut, kun kaikki tuntuu mahdolliselta. Kun herään pitkästä talvihorroksesta aurinkoon ja tunnen energian lisääntyvän samaa tahtia valon kanssa.
Siinä mielentilassa ei harmita, vaikka farkkutakki pysyy vielä kaapissa odottamassa. Olen oppinut kuusamolaisilta, että jos lunta tulee kesäkuussa, vedetään lämminvuoriset nahkarukkaset käsiin ja ollaan hyvillään, ettei ole sääskiä. Juuri sillä asenteella kaikki on mahdollista.