Otsikkoa ei ole tarkoitus ottaa missään muodossa kirjaimellisesti. Kukaan ei halua, eikä kukaan kannusta minkäänlaiseen henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan. Otsikko kuvaa aikaamme, sillä minusta vähän tuntuu, että olemme koko maassa jääneet sellaisen yhteisen surkutteluaallon alle. Osa on syystä tuon aallon alla, koska on vain niin paljon helpompi surkutella kuin nähdä valoisia asioita. Jostain syystä on myös yleisesti hyväksytympää olla ennemmin vähän apea kuin iloinen.
Asian pohdintaan minut sysäsi äskettäin käyty keskustelu, jossa keskustelukumppani kysyi minulta toimittajan mielipidettä. Vastapuoli ihmetteli, että miksi elämässään vastoinkäymisiä kohdanneiden tarinat tai "päähänpotkittujen vaiheet" kiinnostavat eniten? Hän kysyi, että miksi en kirjoita hänen kaltaisistaan, joilla ei ole vaikeuksia elämässään, polku on ylöspäin kulkeva, eikä mikään masenna koko ajan?
Toimittajana en ihan allekirjoita sitä, että näppäimistö synnyttäisi tarinoita vain traagisista ihmiskohtaloista. Olen kirjoittanut paljonkin menestyjistä. Mutta sen allekirjoitan, että aika moni meistä yrittää hakea tai keksiä jotain traagisia elementtejä elämäänsä, että se oma tarina olisi mielenkiintoisempi.
Monella on todellisia karuja kokemuksia taustallaan, mutta kun millään muotoa ihan kaikkien lapsuus ei ole voinut olla traumaattinen, parisuhde väkivaltainen, lapsi vakavasti sairastunut, työyhteisö sisältää vain kiusaavia kollegoita ja niin edelleen. Ymmärrät kyllä, mitä ajan takaa.
Miksi tätä sitten tehdään, oman tarinan traagistamista? Se kiteytyy kolumnin otsikkoon: potki, niin pääsen itkemään. Suru on helpompi tunne kuin ilo, siinä on helppo pyöriä yhdessä ja sen avulla on helppo kerätä sympatiaa. Itse kuitenkin toivoisin, että pääsisimme yli tuosta kollektiivisesta surkuttelusta ja apeudesta.
Tapasin tällä viikolla jutunteon ansiosta työyhteisökouluttaja Pirkko Heiskeen. Heiske puhuu paljon siitä, miten ihmisen ja työyhteisöjen tulisi kääntää vaikeudet vahvuudeksi ja kehittymisen rakennusaineeksi.
Heiske itse on kävelevä esimerkki siitä, miten vaikeuksien alle ei kannata lyhistyä, vaan luoda niistä jotain uutta. Hän työskenteli aiemmin tutkijana, mutta oli liian villi ja boheemi yliopistomaailmaan. Niinpä hän kiinnostui siitä, millaisia psykologisia lakeja työelämä noudattaa ja hänestä tuli työyhteisökouluttaja. Heiske meni vanhemmalla iällä naimisiin, eikä hänellä ole biologisia lapsia, niinpä äidinrakkaus on jaettu adoptoiduille lapsille. Heiske kamppaili murrosikäisenä tekstin tuottamisen kanssa, niinpä hän alkoi aikuisena kirjoittaa systemaattisesti tunnin päivässä. Nyt hän on julkaissut muutamia työyhteisöjen hyvinvointia käsitteleviä kirjoja.
Ehkä tässä Pirkko Heiskeenkin tarinassa kiteytyy se, että vaikka niitä vaikeuksia on ollut, ne voi ja kannattaa kääntää uuden rakentamisaineeksi ja energiaksi.