Ennen opiskelua mietin pitkään, mikä minusta voisi tulla isona. Kyselin ihmisiltä, miten he ovat päätyneet omalle alalleen ja mikä juuri heidän työssään on parasta.
Usein vastaus on ollut: ”Parasta on se, että jokainen päivä on erilainen.”
Se kuulosti minun mielestäni hienolta. Juuri sellaista minäkin janosin. Työn vaihtelevuus ja monipuolisuus, uudet asiat ja jokaisen päivän erilaisuus olivat asioita, jotka juuri toimittajan työssä erityisesti kiinnostivat minua.
Äitini on toiminut lähes 40 vuotta toimistonhoitajana. Minun korviini työ kuulostaa hirvittävän tylsältä: paperitöitä, sähköposteja, samat naamat ja seinät päivästä toiseen. Ei jännittävää tai kadehdittavaa, ei niin mitään hehkuttamisen arvoista.
Äitini mielestä hänen työnsä ennalta-arvattavuus on kuitenkin juuri sen paras puoli. Hänen stressipykälänsä ei nouse työn tylsyyden vuoksi, vaan silloin, kun jokin asia on muuttunut sitten viime näkemän. Hän rakastaa rutiineja ja tuttuja asioita ja vihaa äkkinäisiä muutoksia.
Minäkin pidän rutiineista. Nukun aina samalla puolella sänkyä, jääkaapissani on oltava aina Coca-Colaa, valmistaudun aamuisin samalla kaavalla ja raivostun, jos joku on ottanut minun lempimukini.
Rutiinit tuovat turvaa ja niiden muuttuminen ärsyttää minua. Miksi sitten arvostan eniten juuri niitä ammatteja, jotka ovat täynnä erikoisia sattumia? Vauhdikkaan päivän jälkeen mietin joskus, olisiko vähemmän stressaavaa olla ammatissa, jossa tehdään samat asiat samalla kaavalla päivästä ja vuodesta toiseen?
Minun mielestäni on ihanaa, että en tänäkään aamuna tiedä, mitä töissä eteeni tulee. Viime aikoina olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei kaikkien ole pakko janota työtä, josta voi kertoa huikeita tarinoita jälkipolville, eikä tylsä työkään ole yhtään sen hullumpi vaihtoehto.
Ja niin kuin äitini usein sanoo: ”En minä tarvitse jännitystä työelämään. Minulla on ihan tarpeeksi draamaa omassa elämässänikin.”