Hieman hämmentyneesti olen seurannut keskustelua sotesta. Samaan soppaan on kytketty sekä maakuntauudistus että sote-uudistus. Kyse on kuitenkin kahdesta aivan eri asiasta, olkoonkin, että maakunnat tulevat vastaamaan sosiaali- ja terveystoimesta. Syyllinen sekasotkuun löytyy valtioneuvostosta, jossa erityisesti kokoomus painottaa, ettei maakuntahallintoa synny ilman sotea.
Keskustelussa ollaan näennäishuolestuneita siitä, että nyt oltaisiin luomassa täysin uutta hallintohimmeliä. Väitteessä on kaksi virhettä. Maakuntahallinto ei ole uutta, eikä uusia hallintohimmeleitä ole tulossa. Meillä on nimenomaan nyt niitä hallintohimmeleitä, joita on tarkoitus vähentää. Meillä on myös ollut koko historian ajan jonkinlainen alueellinen hallinto. Uutta se ei ole.
Nyt minun on helppo palata ajassa hieman taaksepäin. Kävin jututtamassa Oulun läänin viimeistä maaherraa, Eino Siuruaista. Lääninhallitukset muuttuivat Aviksi ja Elyksi 2010 alusta. Muutos, joka oli sekavuudessaan paljon suurempi kuin mitä nyt suunnitellaan.
Lääninhallitukset olivat aikanaan valtionhallinnon jatke kuntiin päin. Nyt uusien maakuntien on tarkoitus olla kuntien, tai pikemminkin kansalaisten, jatke valtionhallintoon päin.
– Onkin jo aika koota yhteen ja selkeyttää aluejärjestelmää. Tämä muutos tulee edelleen jatkumaan. On saatava vielä aluejako maakuntien ja valtionhallinnon kanssa, mietti Siuruainen silloissa haastattelussa. Edelleen ajankohtainen huomio.
Erityisesti suuret kaupungit ovat olleet huolissaan valtansa kaventumisesta, mutta niinhän on tarkoitus tehdäkin. Kunnilta ja kaupungeilta siirtyy sosiaali- ja terevystoimi maakunnille, silloin on loogista, että myös niistä päättäminen tapahtuu maakunnissa. Kunnille jää aivan tarpeeksi tehtävää sen jälkeenkin.
Kaiken muun lisäksi kuntien palveluiden järjestämistä ohjataan monilla muillakin keinoilla: kilpailulainsäädäntö, EU-vaatimukset ja vaikkapa parjattu keskittämislaki, jonka vaatimuksesta terveydenhuoltoa keskitetään jo ilman soteakin.
Toinen ongelma tuntuu olevan keskustapuolueen oletettu vaikutusvallan kasvu maakuntahallinnossa. Siihen on tietysti kaksi ratkaisua: joko vaihdetaan maakunnan ihmiset sopivampiin tai laitetaan keskustapuolueen saamille äänille rajoitus. Kumpikaan ei ole hyvä idea, ja tämä ilman minkäänlaisia keskustasympatioita. Maakunnan ihmiset äänestävät hallintoon juuri sellaiset ihmiset kuin parhaaksi näkevät.
Siitä päästäänkin maakuntavaaliehdokkaisiin. Kun Suomeen on tulossa vihdoin selkeä kolmiportainen hallintomalli, en henkilökohtaisesti ilahdu, että samat henkilöt ovat päättävässä asemassa kaikissa näissä. En siksi oikein ymmärrä jopa ministereitä, jotka intoilevat lähtevänsä ehdolle maakuntavaltuustoon. Suoraselkäistä vain silloin, jos samalla ilmoittavat luopuvansa edellisestä tehtävästään.
Syy on yksinkertainen. Valtion hallinnossa oleva päättää muun muassa maakuntien rahoituksesta ja määrittelee raamit toiminnalle. Edut ovat muutenkin herkästi ristiriitaiset. Sama, tosin pienemmässä mittakaavassa on henkilöllä, joka on kunnallishallinnossa. Siinäkin voi olla ristiriita maakunnan ja kunnan etujen välillä. Jos se näyttää siltä, se myös on sitä. Ei ole poliitikonkaan uskottavuudelle eduksi vaihtaa hattua kun istuu eri tuolille.
Maakuntavaltuusto voi jatkossa olla hyvä porras vaikkapa eduskuntaan. Tällä vaalikaudella olemme jo nähneet mitä seuraa kun pitäjäsarjan päättäjä pelaa valtakunnansarjassa.