Minä olen ihminen, joka ei haluaisi heittää mitään pois. Kaikilla omistamillani esineillä on tunnearvoa: paidalla, joka oli päälläni ensimmäisillä treffeillä, pienellä bodylla, joka päällä vastasyntynyt tuli sairaalasta kotiin, 1-vuotiaan piirtämällä söheröllä tai mummoni antamalla 9-vuotissyntymäpäiväkortilla.
Ei liene yllättävää, että olen myös ihminen, jonka vaatekaappi pursuaa yli äyräiden ja jonka vaatevuoret ovat valloittaneet jokaisen nurkan. Kaappini ovat täyttyneet kirjoista, erilaisista juomalaseista ja lautasista, vanhoista kirjeistä, kengistä, cd-levyistä ja pussilakanoista.
Minä myös hukkaan tavaroitani alvariinsa. Ratkaisuni ongelmaan on ollut ostaa hukkaamieni tavaroiden tilalle uusia tavaroita hukattavaksi. Viimeksi viime lauantaina pengoin kaikki kotini kaapit, laatikot, sängynaluset ja lopulta häkkivarastonkin etsiessäni ainoita mustia juhlakenkiäni, tuloksetta. Manasin kaikkea sitä turhan romun määrää ja mietin ääneen, että suurin unelmani olisi tietää, mihin ihmeeseen kaikki kadottamani tavarat ovat hävinneet.
Minua on aina ärsyttänyt erilaiset siisteysoppaat, Konmaritus, minimalismi ja muut höpötykset. Ystäväni on lukenut japanilaisen KonMari-kirjan, joka kuulemma mullisti hänen elämänsä. Hän neuvoi minuakin kiittämään ja hyvästelemään jokaisen tavarani, joka ei tee minua onnelliseksi. Neuvon jälkeen minä lähinnä nauroin mielikuvalle, jossa kiitän ääneen esimerkiksi lapseni kotiin roudaamaa kivenmurikkaa tai ostamiani vääränlaisia pikkuhousuja.
Viimeiset kaksi kuukautta olen elänyt kaukana kotoa, yhdellä laukullisella vaatteita. Se on minulle uutta ja ihmeellistä. Tänä aikana olen tajunnut kaksi asiaa: en tarvitse enempää vaatteita ja kotini tavarapaljous saa minut voimaan huonosti.
Myönnän olevani yksi niistä typeristä nykyajan ihmisistä, jotka tulevat onnellisiksi ostaessaan tavaraa, mutta vielä onnellisimmiksi antaessaan turhan roinan kierrätykseen. Vihdoin myönnän myös, että ystäväni puheissa oli jotakin perää, vaikka silmiäni ei avannutkaan japanilainen järjestelyasiantuntija vaan kaksi kuukautta kesätöitä toisella paikkakunnalla.
Siksi kesätöiden päättyessä minulla alkaakin hieman suurempi savotta. Sanon hyvästit kaikille niille tavaroille ja vaatteille, joita en ole vuoteen käyttänyt. Ehkä tavarapaljouden vähentyessä olokin kevenee. Tai jos ei, niin ainakin on helpompi löytää juuri ne mustat juhlakengät, joita kerran vuodessa tarvitsen.