Koillismaan työllisyyttä ja työttömyyttä koskevaan juttuuni Koillissanomissa yritin pitkään löytää haastateltavaksi työtöntä tai sitten sellaista henkilöä, joka olisi juuri saanut työtä ehkä pitkänkin työttömyysjakson jälkeen. Työttömän saaminen haastateltavaksi ei ollut kovin helppoa. Moni kokee työttömyytensä arkaluontoiseksi asiaksi, josta ei mielellään kerrota. Moni siis kieltäytyi haastattelusta.
Onneksi lopulta tärppäsi. Sain haastateltavaksi 20-vuotiaan kuusamolaisen Santtu Lehtosaaren. Esimerkillinen nuori, joka oman aktiivisuutensa ansiosta on saanut töitä tänä syksynä. Hän ei siis ollut enää työtön, mutta hänellä oli työttömyydestä omakohtaista kokemusta seitsemältä kuukaudelta. Hän oli etsinyt aktiivisesti töitä työttömyysjakson aikana.
Oli hienoa löytää työllisyysjuttuun Santun kaltainen haastateltava. Hän vaikutti olevan kaukana niistä viime päivinä julkisuudessa esiintyvistä nuorista ja vähän vanhemmistakin työttömistä, jotka kertovat karttavansa työtä ja työnhakua ihan huvikseen. He ovat kertoneet menevänsä töihin vapaaehtoisesti korkeintaan vain siinä tapauksessa, jos siitä saa isoa palkkaa. Santtu sen sijaan antoi ymmärtää, ettei palkka ollut tärkeintä. Mielekäs työ ja mukava työporukka olivat ne asiat, joita hän työpaikaltaan toivoi. Nyt tämä toive oli toteutunut ja Santtu onnellinen. Hän uskoi viihtyvänsä tässä työpaikassaan pitkään.
Hyväkäytöksiseen ja miellyttävään nuoreen törmäsin vastikään myös Oulun ja Kuusamon välisessä linja-autossa. Totuuden nimessä on sanottava, että ensin myös toisenlaisiin. Muutama nuorukainen nimittäin keskusteli suureen ääneen siitä, miten henkilöpapereita voi väärinkäyttää osoittaakseen muka täysi-ikäisyytensä. Yksi pojista ylpeili sillä, miten hän kopioi ja väärentää myös muita asiapapereita oman etunsa vuoksi. Oli kuulemma sentään joskus jäänyt asiasta kiinni.
Yksi nuorista ei keskusteluun osallistunut. Kun muut pojat jäivät onnikasta pois, tämä poika otti esille kännykkänsä ja soitti ilmeisesti kotiinsa. Hänen äänessään oli noloutta, kun hän kertoi ehkä äidilleen tai isälleen, että hänen lompakkonsa oli jäänyt jonnekin ja hän tarvitsi rahaa. Ilmeisesti puhelimen päässä oltiin asialle ymmärtäväisiä, sillä hetken kuluttua tämä nuori sanoi jotain sellaista, etten meinannut korviani uskoa.
– Ei, en minä niin paljon tarvitse. En lähellekään. Vain sen verran, että saisin taas paluulipun ostettua.
Miten ihana nuori mies! Hänen vanhemmillaan on syytä olla hänestä ylpeä!