Kosmetologi Riitta Lohilahti kertoi eilen Koillissanomissa julkaistussa jutussa erikoisesta ongelmasta. Kolmekymmentä vuotta sitten kasvohoitoon tulevilta asiakkailta ei tahtonut saada paitaa pois päältä. Sellaisesta kainostelusta on sentään päästy, mutta koko kropan näyttämistä arkaillaan yhä.
Vartalohäpeä on omituinen juttu. Sen luulisi olevan ihan vieras asia kansalle, joka istuu vähintään kerran viikossa porukalla alasti kuumassa huoneessa, mutta ei. Suomalaiset ovat hyviä häpeämään, ihan parhaita.
Jossakin vaiheessa pihalla alasti juoksevasta lapsesta kasvaa muuttuvaa vartaloaan vieroksuva nuori ja pahimmassa tapauksessa lopulta vartaloaan häpeävä aikuinen, joka ei halua näyttäytyä alasti edes puolisolleen. Paitsi ehkä saunassa. Oman vartalonsa kauniina pitäminen ei kuulu tapoihimme, valitettavasti.
Ihanat vartalohoidot jäävät kokematta meiltä, jotka häpeilemme selluliittireisiämme ja mahamakkaroita. Kyllä, juuri meiltä, joille monet vartalohoidoista on nimenomaan suunniteltu. Mitä kiinteyttävillä ja tasaavilla vartalohoidoilla tekevät ne, joilla on sisäreidet kymmenen sentin päässä toisistaan?
Katselin valokuvia, joissa olen parikymppinen. Niissä on nuori, pitkä ja hoikka nainen, joka häpeää läskejä reisiään ja isoa persettä. Sellaisista ei ole tietoakaan, mutta kovasti totta ne silloin olivat. Enemmän kuin vartalohäpeästä kysymys taitaa olla vääristyneestä kehonkuvasta, mutta hyvin samanlaisia vaikutuksia sillä oli.
Paitsi toinen toistaan ihanampia vartalohoitoja, vartalohäpeän takia jää kokematta monenlaista muutakin kaunista ja mukavaa. Pitäisinkö enemmän auringosta ja rantaelämästä, jos en olisi koskaan kokenut vartalohäpeää, pukeutuisinko naisellisemmin tai olisinko valinnut toisenlaisia harrastuksia? Kyllä vaan. Siksi vartalohäpeästä kannatta jumpata eroon, jumpata nimenomaan mieltään näkemään itsensä oikein ja kunnioittamaan itseään.
Katselin siskontyttären ylioppilasjuhlissa muutama viikko sitten otettuja kuvia. Kuvissa on keski-ikäinen, keskipainoinen ja keskikokoinen nainen, joka muistuttaa minua. En edelleenkään tunne näyttäväni siltä miltä näytän, mutta hyvä näin päin. Kehonkuvani taisi jämähtää siihen hetkeen, kun luovuin vartalohäpeästä. Siitä on yli 20 vuotta ja lähes saman verran kiloja.
Olen vihdoinkin rantakunnossa.