Evankelisluterilaisen kirkon kummijärjestelmää voi kiittää paljosta. Se on luonut tavan nimetä ja kutsua lapselle aikuisia ystäviä.
Kummisedillä on tapana olla lapsen silmissä komeita ja turvallisia ja kummitädeillä kauniita ja hauskoja, sellaisella tavalla, johon äiti ja isä eivät pysty. Sitähän ystävyys parhaillaan on - iloa ja turvaa.
Kristilliseen kasvatukseen osallistuvia yksilöitä kummeiksi pyydetyissä taitaa olla enää kovin vähän, mutta elinikäisiä ja merkityksellisiä ystäviä voi lapsi kummeistaan löytää.
Kummijärjestelmän nerokkuudesta kertoo sekin, että kummius voi hyvin myös perheissä, joissa lapsia ei kasteta evankelisluterilaisen kirkon jäseniksi. Kummi on aivan yhtä harkitusti valittu, oli lapsen ja aikuisen ystävän yhteen saattaminen uskontoon liittyvää tai ei.
Kummatädit ja kummitussedät ovat kummeja siinä missä kasteessa annetut kummitkin, ja kummeiksi heitä myös sanotaan. Kummiksi sanominen kertoo kuitenkin hieman enemmän ihmisestä kuin se, että lapsi sanoisi häntä ystäväkseen. Kummi on äidin ja isän lapselle valitsema ja antama ystävä.
Jos kummi oli ennen se täti tai setä, jonka arveltiin voivan ottaa lapsi kotiinsa tilanteen niin vaatiessa, tämän päivän kummit ovat niitä isän ja äidin ystäviä, joiden he toivovat olevan ja pysyvän osana lapsenkin elämää.
Kummiuteen on ladattu paljon, mutta jokaisen kohdalla se toteutuu sellaisena kun toteutuu. Yksi kummi on kovasti läsnä läpi lapsuuden, toiseen tutustuu vasta aikuisiällä. Ajoituksella ei ole väliä, tärkeintä on mahdollisuus. Onneksi kummiuteen ei oikeasti ole kirjoitettu ohjeita ja sääntöjä. Ystävyyttä ei voi suorittaa. Kummius on annettu mahdollisuus ystävyyteen.
Ehkä kummin tarkoitus onkin opettaa lapselle ystävyydestä. Yhteinen ystävä näyttää lapselle millaista ystävyys on ja miten merkityksellinen osa elämää se on.
Aikuisen ystävän kanssa lapsen ei koskaan tarvitse miettiä miten voi olla kaveri tänään, huomenna ei ja seuraavana päivänä taas. Sellainen ei kuulu ystävyyteen, opettaa aikuinen ystävä pysymällä aina ystävänä. Hän esimerkiksi kuuntelee sujuvasti lapsen tilityksen hyvän ystävänsä, perheen äidin tai isän, typerehtimisistä ja osaa lohduttaa. Hän kyllä tietää mistä lapsi puhuu, tunteehan hän ystävänsä.
Kummallista, lapsi sanoi, ihan kuin se olisi koko ajan meillä vaikka se asuu niin kaukana.
Parhaimmillaan ystävistä tulee perheenjäseniä, sellaisia suurimman osan ajasta fyysisesti poissaolevia, mutta koko ajan elämässä läsnä olevia ihmisiä. Annettuja ystäviä.
Riina Puurunen