Olin vakaasti ja jämerästi päättänyt, että tämänkertainen kolumnini ei tulisi ainakaan käsittelemään koronavirusta. Suunnitelmissani tanssahtelin kepeästi iloisten aiheiden, kuten lähestyvien jalkapallon em-kisojen, lämpimien kevätpäivien ja pilkkimisen ympärillä iloisesti pyrähdellen ja nokkelia sanankäänteitä viljellen. Tilanne on nyt kuitenkin valitettavasti se, että mistään muusta kuin koronaviruksesta ei tunnu relevantilta kirjoittaa. Kaikki muu maistuu suussa keinotekoiselta.
Pandemiaksi laajentunut koronavirus koskettaa nyt jollain tavalla meitä kaikkia. Se on kiistaton fakta, jota ei enää voi paeta pudottamalla päätään pensaaseen tai jakamalla hassun hauskaa meemiä aiheesta sosiaalisessa mediassa. Kyseessä ei ole harmiton pieni flunssa-aalto, vaan oikeasti tuhansien ihmisten henkeä uhkaava tartuntatauti.
Työkseni toimin yksityisyrittäjänä myyntitehtävissä. Toimeentuloni muodostuu täysin asiakastapaamisista. Viimeviikon maanantaista lähtien olen pyrkinyt ohjeistuksen mukaisesti kantamaan oman korteni kekoon viruksen torjumiseksi pidättäytyen kaikista asiakaskontakteista. Taloudellinen huoli huomisesta on kuitenkin halpa hinta terveyteen verrattuna. Eikä minulla ole asian suhteen oikeutta heittäytyä marttyyriksi sen enempää, kuin muillakaan. Sama tilanne on lähes jokaisella pienyrittäjällä tällä hetkellä. Tilipäiviä tulevaisuudessa toivottavasti riittää, mutta terveyttään ei kenenkään kannata riskeerata. Tämä on valistunut ohjeeni aivan kaikille.
Totteleeko suomalainen suositusta? Tätä asiaa olen viikonlopun pyöritellyt mielessäni. Olen tiiviisti seurannut keskustelua pohjoiseen suuntaavista autosaattueista ja täytyy myöntää, että logiikkaa massaryntäykselle en oikein käsitä. Tahtoisin tietää millä perusteella koronaa lähdetään pakoon hiihtokeskukseen tai muuhun pohjoisen paratiisiin? Onko kyseessä ajattelemattomuus, vai suoranainen välinpitämättömyys omasta – tai muiden terveydestä? ” Pohjoisessa on väljää ja tilaa hengittää” – argumentti ei päde siinä vaiheessa, kun keskikokoisen suomalaisen kaupungin verran lajitovereita ahtautuu saman tunturin juurelle. Tätä menoa valtioneuvoston suositukset voidaan heittää romukoppaan, ja tilalle otetaan järeät määräykset. Näinhän on toimittu esimerkiksi Kiinassa, jossa epidemia onkin saatu ainakin osittain hallintaan. Jotain hyvää totalitarismissakin.
Jos vallitsevasta tilanteesta jotain positiivista löytyy, liittyy se eittämättä yhteisöllisyyteen ja siitä kumpuavaan valtavaan voimavaraan. Edellisessä kappaleessa mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta koko kansakunta tuntuu seisovan yhdessä rintamassa suuremman vihollisen edessä. Kun huoli ja ahdinko kasvavat tarpeeksi suuriksi lakkaavat puoluerajat ja tittelit pätemästä, ja hyvä niin. Kaikkien vilpitöntä ponnistelua tarvitaan. Toivottavasti edes ripaus tästä toverihengestä säilyy hengissä myös sitten, kun tämä virus on kuollut ja kuopattu.
Koronavirus on varmasti jo tässä vaiheessa hankaloittanut jokaisen arkea. Itselleni suurin muutos on ollut urheilussa, tai tarkemmin ilmaistuna urheilun totaalisessa puuttumisessa. Koko elämäni urheilu on kulkenut keskiössä, ja se on myös määritellyt minua ihmisenä tarkemmin kuin mikään muu asia. Omien treenien ja seuraamieni lukuisten urheilusarjojen peruuntuminen tuntuu juuri nyt huomattavasti kivuliaammalta, kuin ansiomenetys.
Nyt ei ole kuitenkaan oikea hetki voivotella omaa kurjuuttani, vaan toivottaa jaksamista aivan kaikille! Triviaaleista pikkuasioista ehtii valittaa sitten, kun koronan aiheuttamat oikeat murheet on selätetty. Seuraava kolumnivuoroni on viiden viikon kuluttua. Toivotaan, että silloin olisi muutakin mielenpäällä. Siihen saakka: Voikaa hyvin ja pitäkää toisistanne huolta.