Sirkka pääsi pois, pääsi parempaan paikkaan. Tauno lähti saappaat jalassa, onneksi.
Eipähän tarvinnut maata pissavaipoissa. Ajatella, jos olisi joutunut toisten armoille.
Onneksi tuli kuolema eikä vanhuus.
Piti istua terassilla, piti kuunnella kirjoja, jos ei näe ja katsella elokuvia, jos ei kuule. Piti kahvitella ja saada oikeita lääkkeitä ja hoitoa oikeaan aikaan ja portviiniä. Piti saada ruokaa ja päästä vessaan. Piti saada elää ihmisarvoista elämää, mutta jouduttiin toisten armoille.
Joidenkin mielestä olisi parempi, että joku muu käyttäisi Annelia vessassa ja huolehtisi, että Eero saadaan syötettyä, koska se on niin raskasta ja kallista. Yhtä kallista se on niille toisille, joiden armoille joutumista niin pelkäämme, mutta he sulkevat silmänsä. He tekevät anneleista numeroita ja työntävät henkilökunnan läpi kustannustehokkuuspuristimen kunnes hommasta on tullut kannattavaa liiketoimintaa. Hoidetaan haavat ja käytetään vessassa harvemmin.
Kun tälle viikolla kiintiöidyt vaipat on jo käytetty torstaina, kun kotihoidon iltavuoron minuuttiaikataulussa ei ole tänäänkään huomioitu siirtymisiä asiakkaan luota toiselle ja kun lounaan syöttämiseen on aikaa muutama minuutti, asiat eivät ole kunnossa.
Kolme vuotta sitten vuonna 2016 Sipilän hallitus halusi alentaa hoitajamitoitusta 0,5:stä 0,4:ään. Onneksi ammattiliitot pistivät kampoihin. Sen verran hallitus kuitenkin nakersi ranteesta, että hoitajamitoitukseen alettiin laskea nekin työntekijät, jotka eivät tee varsinaista hoitotyötä. He ovat se ”joku”, jonka kuuluisi käyttää Annelia vessassa, kun muut eivät ehdi. Näitä jokuja ei oikeasti ole yhdelläkään työpaikalla.
Ei siis ihme, että samojen poliitikkojen tunnelmalliset puheet hoitajamitoituksen nostamisesta kuulostavat hölynpölyltä, joka haihtuu ilmaan sinä samassa kun vaalivankkuri kaasuttaa paikalta.
Olin suunnitellut, että kun aika on hankkiudun kauniiseen funkkistaloon perustettuun hoitokotiin, jossa vietän viimeiset vuoteni kulttuurin, kulinarismin ja kukkien täyttämää elämää. Nyt olen muuttanut suunnitelmaa. Sain idean siskoltani, joka suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan luottamuksensa menettäneenä oli kehitellyt vaihtoehtoisen suunnitelman vanhuuden varalle.
Sen sijaan, että jäisi odottelemaan kenen armoille ja millaiseen vaivaistaloon lopulta päätyy, voisi hankkiutua vankilaan. Siellä saa ruokaa, ulkoillaan päivittäin, valvonta toimii ympäri vuorokauden, on psyykkistä ja fyysistä hoitoa ja elokuvia. Seurakin on sellaista, että pysyy mielenkiinto yllä. Portviinistä pitänee luopua.
Koska pää ja muut vallitsevat olosuhteet eivät riitä tarpeeksi rankkaan talousrikokseen, täytynee alkaa valmistella kovan luokan huumausainerikosta hyvissä ajoin.
Tähän on tultu. Antakaa minulle elinkautinen.