Jo lapsena koin luonnonvalon tärkeäksi. Varhaisimmat muistoni tähtitaivaasta on, kun illalla makasimme lumisella pihalla ja katselimme kirkasta tähtitaivasta. Kun vanhemmat huhuilivat lapsia sisään, jäin lumeen ja ihmettelin avaruutta.
Keväällä luonnonvalo heijasteli sulavesien pikkupuroissa iltaan asti. Luonnonvalo välittyi tajuntaani osana luontevaa ympäristöä ja myöhemmin valosta tuli yksi visuaalisen työskentelyni tärkeimmistä lähtökohdista. Kuljen alkutalven ohuessa valossa viereisen järven ruovikkorantaa. Ennen jäätymistään ruovikko on taipunut vallitsevien virtausten suuntaisena. Sen värit ovat hiipuneet kesävihreistä kohti ruskeiden hallitsemia okran värejä. Valossa sen väri kultaantuu oljen väriksi. Himmeli, joulu, seimi.
Kuten niin monesti aikaisemminkin, ihmettelen taas itämaisen joulutarinan vierautta pohjoismaisessa kontestissa. Erityisesti Lapin arktisen luonnon keskellä seimiasetelma etääntyy entisestään.
Lapsena opitut mielikuvat Raamatun joulutarinasta ovat vahvoja: Paahteisen ja pölyisen päivän jälkeen iltakin on lämmin. Tähdet tuikkivat kirkkaasti tumman sinistä taivasta vasten, yksi muita kirkkaammin. Juuri sitä kirkkainta tähteä seurataan tarkasti. Arabimaista asti astelevat tähtitieteilijät koreina ja kiehtovine lahjoineen, kamelinsa kantamina. Kohti tallia rientävät myös lähiseutujen viittaansa verhoutuneet paljasjalkaiset paimenet.
Taivaalla temmeltävät enkelit availevat äänihuuliaan. Pian lauletaan vastasyntyneelle ”Heinillä härkien”. Juuri härät täydentävät lampaiden kanssa seimiasetelmaa, ollen suomalaiselle joukon tutuimmat. Tosin nykyisin härkiä näkee lähinnä eläintarhassa. Ja lautasellakin on usein atlantin takaista härkää. Mielikuvani joulutarinan kuvista alkoivat haalistua vasta aikuisena, kun aloin matkustella Välimeren maissa. Lämpimien ja tummien iltojen kokemukset tuntuivat tutuilta lapsuuden joulujen kuvallisista muistoista. Lähinnä joulukorteista.
Arktinen joulu on erilainen. Se on valkoinen ja kylmien värien sävyttämä maisema. Jouluyö käsittää taivaantulet ja lumet. Eläimet etsivät lumesta yöpymiskieppiä ja lapinpöllö kätkee päänsä höyheniin, suojaan pakkasilta. Saadakseen taas seuraavana päivänä pyöritellä vapaasti päätään. Metsässä on onneksemme paljon puita. Tällä hetkellä Suomessa kasvaa eniten puita asukasta kohden. Ihmekös, jos elvytyksen nimissä Suomeen suunnitellaan uusia puunjalostustehtaita. Muutamien vuosien työllisyyshyödyistä huolimatta, pidetään kuitenkin huolta puistamme. Puita olisi hyvä kasvaa tulevaisuudessa luonnonvaraisissakin metsissä, jotta voisimme nähdä aihkipetäjän ohella muutakin monimuotoista vapaata luontoa.
Joulukuusi on pukin ohella kotoperäistä jouluperinnettä. ”Joulupuu on rakennettu” on ihana suomalainen kansansävelmä. Sen ohella hyräilisin tänään toistakin suomalaista joululaulua, syntymäpäiväsankari Jean Sibeliuksen säveltämää ”On hanget korkeat, nietokset”. Tämän suomalaisen luontolähtöisen runon on kirjoittanut Vilkku Joukahainen 1900 luvun alussa ja Jean Sibelius sävelsi runosta joululaulun. Laululla oli tärkeä merkitys Sibeliuksen kotona Ainolassa, perheen joulunvietto alkoi säveltäjän soittaessa kappaleen flyygelillä. ”On hanget korkeat, nietokset, vaan joulu, joulu on meillä ! On kylmät paukkuvat pakkaset ja tuimat pohjolan tuuloset, vaan joulu, joulu on meillä ! ” Hyvää Sibeliuksen päivää !