Lapin kamariorkesteri taipuu musiikin tyylilajista toiseen. Lullyn barokkisarja Molierin näytelmään sujui kuin vanhanmusiikin ensembleltä konsanaan ja Ravelin Hanhiemosarjan soinnissa oli ripaus ranskalaista eleganssia kuten kuuluikin. Pariisilaishengessä rakennettu pääosin näyttämömusiikista ammennettu ohjelma sisälsi myös eksotismia ja illan kapellimestarin kuvailemaa tietynlaista musikillista pilaa (fake), jota viljeltiin illan teoksissa kauttaaltaan. Konsertin yleisilme oli hivenen hajanainen, vaikka pääsisältöisesti liikuttiinkin ranskalaisen musiikin parissa. Poikkeuksena tästä pääteemasta kuultiin silti suomalaisen nykysäveltäjän Magnus Lindbergin (-1957) Coyote Blues (Kojooti blues), joka sananmukaisesti imitoi kojootin ulvahduksia eri instrumenttiryhmitysten turvin. Lindbergin teos soi sinänsä omaperäisesti, joskaan ei kovin vaikuttavasti. Säveltäjän käyttämä sävelmateriaali tuntui olevan kaikin puolin liian tasapaksua ja pitkäpiimäistä kestoonsa nähden.
Parhaimmillaan orkesteri oli kiistatta Ravelin Hanhiemosarjan yksinkertaisissa, mutta silti osin valloittavissa sointimaailmoissa. Orkesteri soi herkästi ja paikoin jopa liikuttavan tunnelmallisesti. Adrien Perruchon johtaminen oli pelkistettyä, mutta riittävän efektiivistä johtamaan satumaisen sävelmaalailun onnistuneesti maaliin. Hienoa kuultavaa oli myös Maurice Ohanan (1918-1992) Etude d’interprétation (1983) lyömäsoittimille ja pianolle. Teoksessa Ohana on asettanut pianon perkussiiviseen keskiöön ja antanut lyömäsoittimille avainroolin. Lyömäsoittimet saivatkin perinpohjaista kyytiä illan solistin/kapellimestarin Adrien Perruchon käsittelyssä. Millimetrin tarkka rytmiikka oli ihailtavaa kuultavaa ja kädet kävivät. Ikävä kyllä pianon sointimaailmasta ei saanut niinkään lumoavaa käsitystä, ellei se sitten ollut itse tarkoitus. Mariola Aniolekin solistiset piano-osuudet toimivat kylläkin perkussiivisesti, mutta kuulijana jäi miettimään miltä pianon harmonia olisi kuullostanut hivenen vahvistettuna tai, jos edes flyygelin kansi olisi ollut kohdistettuna saliin päin. Ohanan harmoninen ajattelu kun on myös hänen teoksiensa keskeinen näyttämö, josta ei tosin puutu arkaistisiakaan piirteitä - Ohanan musiikki on tehnyt minuun aina suuren vaikutuksen. Joka tapauksessa teos toimi piristävänä lisänä illan muun ohjelmamusiikin lisäksi.
Albert Rousselin (1869-1937) Nukkumatti-teos (Le Marchand de sable qui passe 1908) oli yllättävän romanttinen rakkauden näkymä, jossa sai nauttia puupuhaltinten ilmavista solistisista puheenvuoroista, joiden toteutus oli (orkesterilta) kaikin puolin suurenmoista. Kaunista, mutta yllättävän harmitonta musiikkia.