Mika Väyrysen harmonikka puhuttelee ja kuljettaa kuulijan keskelle musiikin suurta sanomaa. Virtuoosisuuden tyrmäävä ote vangitsee ja luo uskoa samalla sekä esiintyvän että luovan taiteen alkuvoimaan. Illan konsertissa esitetyt suomalaisen uuden musiikin teokset loivat ympärilleen harvinaislaatuisen toivon ja tahdon ilmapiirin, jota ei pelkin sanoin voi kuvailla.
Väyrysen vaikutus aikamme suomalaiseen harmonikkataiteeseen on vähintään yhtä suuri kuin itse näiden suurenmoisten sävellysten. Väyrysen briljantti tekniikka on inspiroinut kotimaisia säveltäjiämme uskomattomiin saavutuksiin. Voiko Suomen itsenäisyyttä ja Väyrysen merkkivuotta paremmin juhlistaa kuin tämän juhlakonsertin muodossa!
En ole kovin väärässä väittäessäni, että suomalainen harmonikkataide voidaan sen historiaa kirjoittaessa jakaa aikaan ennen Jouni Kaipaisen ”Ventoa” (kirjoitettu ja omistettu Väyryselle 1998) ja sen jälkeen. Kaipaisen teos on kaikessa monikirjoisuudessaan ja trillerimäisissä asetelmissaan kuin tuulahdus toiselta planeetalta (Kaipaisen sanoin teos liikkuu alueilla, joilla ei juurikaan ole liikuttu) kuten oli maestro Väyrysen soittokin.
Aniharvoin kuulee soittoa, joka antaa kuulijallekin uskoa aikamme taidemusiikin voimaan. Mika Väyrynen onkin yksi Suomen merkittävimmistä esiintyvistä taiteilijoista. Väyryselle musiikki ei ole leikkiä, vaan täyttä totta. Jokaisella pienimmälläkin fraasilla on oma kokonaisuuteen hiillostettu sanomansa, eikä Väyrynen turhia nuotteja viljele.
Harri Wessmanin (1949) Lamento in Memoriam Jouni Kaipainen (2017) johdatti kuulijan hienovaraisesti nykymusiikin maailmaan. Wessmanin pelkistetty kerronnallinen sävelkudos ei häikäissyt, mutta vakuutti koruttomalla johdonmukaisuudellaan. Juha Salmesvuoren (1965) teoksen ”Memories and Friendship” kaunis harmonian kuljetus oli hyvin sisäistynyttä ja vaikuttavaa. Keskiosan Kehtolaulun (Lullaby of space) liikuttava kudos oli kuin vedenjakaja. Lopun ”joutsenlaulusitaatti” vihlaisi Väyrysen tulkitsemana kuin haudan takaa - kaunis teos!
Paavo Korpijaakon (1977) Sonaatti nro 2 ”Dead on Time” (2017) oli yksi illan häikäisevimmistä teoksista. Korpijaakon sävelkieli hurmaa sen traditioon pohjautuvassa syvässä ammattitaidossa. Hänen sävellystekniikkansa on äärimmäisen luovaa, ihailtavaa ja teeskentelemätöntä.
Sonaatin ensimmäisen osan Toccatan itsepintaisesti piiskaavan ostinaton syke loi armotonta kontrastia harmonian dynaamiselle äänenkuljetukselle ja Väyrysen ote oli jälleen kerran mestarillisen vaikuttavaa. Kolmannen osan ”Burning Papyrus” kerronnan arvoituksellisuus teki myös tehtävänsä.
Korpijaakko on eittämättä sukupolvensa lahjakkaimpia säveltäjiä!
Eero Hämeenniemen (1951) ”Velocita” oli ihailtavaa kuultavaa. Hämeenniemi tuntuu elävän sävellysrintamalla kuin uutta nuoruuttaan. Teos oli hieno osoitus säveltäjän uusiutumiskyvystä ja energisyydesta. Väyrysen kädet saivat siivet alleen ja Hämeenniemen hänelle suoma temmellyskentä tuntui olevan auki aina tähtiin saakka.