Helsinkiläinen alokas Asumaniemi tuli kesäkuussa 1944 täydennysmiehenä ”Tuntematon sotilas” - romaanin kiväärikomppanian kolmanteen joukkueeseen ja kaatui Loimolassa komppanian viimeisessä taistelussa syyskuussa sydämeensä saamaansa osumaan. Kun nuori soturi alkoi tehdä kuolemaa, hän oli kovin hämmästynyt tuntiessaan elämän pakenevan itsestään nopeasti ja soperteli viime sanoikseen: ”Se on vasemmalla… Sydän on vasemmalla...”
Sydän on tosiaan vasemmalla ja vain hyvin harvalla oikealla puolen. Sydän on noin 300 grammaa painava ja aivojen ohella ehkäpä meidän tärkein elimemme. Sydän toimii kuin oikein hyvä pumppu: sen vasen puoli työntää supistuessaan hapekasta verta keuhkoista elimistömme kudoksiin, kun taas oikea puoli siirtää vähähappista verta elimistöstä keuhkoihin. Kiihkeästi lyödessään sydän pumppaa jopa 25 litraa minuutissa.
Moni uskoo, että sielumme asuinsija on sydämessä, mutta toinen puoli taas, että sielu asuu aivoissamme. Yhtä mieltä ollaan vain siitä, että henki se on, joka eläväksi tekee. Asiaa on myös tutkittu: kuoleva ihminen on punnittu juuri ennen kuolemaa ja heti sen jälkeen erittäin tarkalla vaa’alla, mutta minkäänlaista painoeroa ei ole huomattu. Eli sielu on kevyt, vaikka onkin niin voimakas, että se tekee ruumiimme eläväiseksi. Ja jos sielu on sähkövirtaa, niin painoeroa ei saadakaan, koska sähkö ei paina mitään, vaikka sen siirtäminen onkin kallista.
Sydäntä sielun kodiksi uskovat perustelevat mielipidettään monin tavoin. Ihminenhän kokee sydänsuruja, joihin nuorena voi melkeinpä kuolla. Kun säikähdämme, sydän pomppaa kurkkuun. Eli yritämme taas kuolla. Kun veren hemoglobiini laskee riittävän alas, olemme valkoisia kuin palttina ja taas on kuolema, eli sielun pakeneminen lähellä. Voimakas stressi tai joku pelottava tilanne, esimerkiksi karhun tai vaanijan näkeminen salpaa hengityksen ja sydän lyö tuhatta ja sataa ja tuntuu, että kuolema koukkaisee ihan kohta.
Rotilla tehdyt aivokokeet paljastavat jotain sellaista, että onko sielu sittenkin aivoissa. Tutkija oli kokeessaan aiheuttanut koe-eläimelle vaarallisen happivajeen ja mitannut, että muuttuivatko kudoksen välittäjäainepitoisuudet kuoleman lähestyessä. Koe paljasti, että elämän ja kuoleman rajalla aivoihin tulvahti viestiaine noradrenaliinia 30-kertainen määrä normaaliin nähden. Myös välittäjäaine dopamiiniin määrä lisääntyi seitsenkertaiseksi. Ja juuri näiden tähden kaikki aistit herkistyvät ja rajatilassa oleva näkee kuolleita vanhempiaan ja ystäviään ja kokemus koetaan henkiin jääneiden mielissä miellyttävänä ja he sanovat, että eivät olisi enää halunneet palata elävien kirjoihin.
Itselläni on juuri tuollainen kokemus 30 vuoden takaa. Minulle oli tehty Kainuun keskussairaalassa kahdeksan tunnin leikkaus ja heräämössä olin huonekaverini mukaan maannut kuin kuollut ja hän oli ajatellut, että tuo mies enää elävien kirjoihin palaa. Ja oikeassahan mies oli ainakin osittain, sillä minä vaeltelin juuri tuolloin huikaisevan kirkkaassa tunnelissa kohti jotain sanomattoman ihanaa tunnetta kohti. Nimenomaan tunnetta, joka kipu- ja nukutusaineiden vähennyttyä muuttui kalmanhikeä otsalle nostattavaksi ”maalliseksi” tuskaksi.
Siitä asti olen uskonut vakaasti, että jotain muutakin kuin tämä maallinen elämä on olemassa. Ja tunnen myös vahvasti, että sieluni asuu suurimmaksi osaksi sydämessäni ja vain pieni osa aivoissani. Sydän tuntee ja elää kanssani kaikki ilot ja surut ja pitää minusta merkkijytkähtelyillään huolta.
Mutta virran se saa aivoistani.