Kolumni

Auli Räisäsen kolumni: Surujuhla on aina lähtijänsä näköinen - suurilla valinnoilla teet elämäsi viimeisen juhlan

-

Tässä vaiheessa elämääni olen ollut mukana jo useammissa hautajaisissa. Ihan pienenä ei välttämättä oikein vielä ymmärtänyt mistä niissä on kyse. Lapsen silmin ne olivat juhlat, joissa oli paljon ihmisiä ja joissa kokoonnuttiin johonkin tilaan nauttimaan antimista, kunhan se virallinen osuus oli ohi. Lapselle ne olivat myös mahdollisuus tavata kavereita, joita ei monesti muulloin tavannut. Ja sai mennä ulos juoksemaan ja leikkimään kun oli siihen luvan pyytänyt.

Nyt jo ymmärtää mistä on kyse. Mutta vaikka hautajaiset vietetään joka kerta samoin – lähtijä siunataan ja viedään muiden saattaessa hautausmaalle, lasketaan maan lepoon minkä jälkeen suruväki kokoontuu yhteen viettämään yhteistä hetkeä lähtijää muistellen – jotakin erityistä olen huomannut. Jokainen surujuhla on aina lähtijän näköinen.

Kerran pienenä – silloin kun ei vielä ihan ymmärtänyt – muistan kuinka hautajaisten loppupuolella saattoväki alkoi jo nauraa muistellessaan tapahtumia lähtijän kanssa. Ihmettelin mielessäni, onko oikein luvallista tehdä noin. Nyt ymmärrän, että muisteltu henkilö oli eläessään jättänyt muille asioita joita muistella myös ilolla ja naurun kautta.

Erityisen hyvin lähtijän henki ilmeni hautajaisissa, joissa vielä nuori ihminen saatettiin tuonpuoleiseen. Kappeli oli täynnä väkeä, mikä kuvasti lähtijää täydellisesti. Eläessään hän oli sosiaalinen ihminen joka tuli toimeen kenen tahansa kanssa, eikä hänestä yksinkertaisesti voinut olla pitämättä. Vaikka saattoväestä jokaisen ajatus varmaan oli että lähtijä oli aivan liian aikaisessa, oli hautajaisissa myös jokin täysin toisenlainen ilmapiiri kuin missään muissa käymissäni. Ne olivat täynnä kaunista yhteishenkeä ja toivoa jostakin suuremmasta.

Tuo ilmapiiri kosketti jokaista paikalla olevaa ja näkyi yksinkertaisesti siinä, ettei kukaan olisi raskinut lähteä paikalta pois. Vielä sittenkin kun ensimmäiset olisivat olleet lähdössä, nousi saattoväestä yksi laulamaan lähtijälle kanttorin säestämänä. Jokainen kuunteli esitystä hiljaa, osa tarttui vieressään seisovan kädestä kiinni. Ainakin minun ajatukseni oli, että lopulta kuitenkin kaikki on kaunista. Olen jälkikäteen myös huomannut minkä suuren lahjan lähtijä antoikaan. Levitti ympärilleen valoa ja muistutti siitä tärkeimmästä. Aika on rajallista.

Viimeisimmissä hautajaisissa en ollut itse paikalla, mutta olen kuullut millaiset ne olivat. Arkku oli tuotu ensiksi lähtijän kotipihalle, jossa jokainen oli halutessaan saanut käydä jättämässä hänelle jäähyväiset. Toisin kuin nykyään monesti on tapana, hänelle ei ollut puettu niin kutsuttuja taivassukkia, vaan ahkerana käsityöihmisenä hän sai mukaansa sukkapuikot ja kerän lankaa. Arkun lähtiessä matkaan myös pihalle tuodut kuuset kaadettiin viimeisen kerran. Kirkossa suvun miehet lauloivat hänelle Veteraanin iltalaulun. Ja aivan kuten edelläkin, surujuhla oli kestänyt pitkälle iltaan, koska kukaan ei halunnut lähteä paikalta. Ei edes saattoväki, jolla oli vielä edessä satojen kilometrien kotimatka.

Usein suurten kysymysten kohdalla ihmisen ohjeeksi annetaan kuuntele sydäntäsi. Nähdäkseni sen voisi aivan hyvin korvata kysymyksellä millaiset hautajaiset haluat? Suurilla valinnoilla teet elämästäsi sen, millaisena sinua saattava väki sinut muistaa ja millaiseksi viimeisen juhlasi järjestää. Niistä molemmat ovat juuri sinun näköisesi.