Mitä ihmettä se Käylän ämmi nyt horisee, joko sillä humeeti sassaroipi, kun uimakoulusta kirjoittaa, vaikka Heikki ja talvenselän taittuminen on juuri ollut. Selitänpä vähän.
Käylän koulu on aivan lähinaapurissa ja koulun oppilaat piipahtavat usein minua tervehtimässä, joskus jo kotimatkallaan. Kyselen kuulumisia ja minulle kerrottiin, että Käylän koulun uimahallivuorot ja uintiopetus ovat tammikuun lopulla. Mie tuskin olin kansakouluikäisenä edes kuullut puhuttavan uimahallista. Odotimme vain koska Kitisestä jäät lähtevät ja vesi Jussinpäivän aikoihin lämpenee sen verran, että pääsemme räpiköimään.
Kotikyläni kohdalla Kitisen rannassa oli kylänakkain yhteinen pyykkipaikka. Aivan rannan tuntumassa oli valtava siirtolohkare, Hanhenkallio nimeltään. Hanhenkallion ja rannan välillä oli turvaisa paikka pienimpienkin räpiköidä. Uimaan siinä ei pystynyt. Varsinainen uimaranta oli kappaleen matkaa ylävirtaan, jonne pääsi rantapolkua uopajaa kiertäen. Uittomiesten laittama puomi oli rajana syvänteen ja rantamatalikon välissä. Siinä oli askalaisten uimahalli. Myös aikuiset kävivät siellä uimassa.
Isä-Ponkun Johannes-veljen, Juntiksi kutsutun, vaimo Jenni oli hyvä uimari. Jenni oli lyhyt ja pyöreä, mutta erinomainen uimari. Veljeni sanoivat arvionsa Juntinjennistä: Jenni soppii juuri ja juuri pirtin pöyvän alla seisomhan, mutta makkaamhan ei sovi, on se niin pyöreä, ja pyöreä ku kumipallo, hyvin kait kumipallo veen pinnalla pyssyy.
En perustanut veljieni puheista ja olin mielessäni päättänyt pyytää Jenniä opettamaan minua uimaan, sillä osasin vain käsipohjaa ja koiraa räpiköidä rantamatalikolla.
Tulihan se viimein päivä, jolloin tiesin Jennin menevän pyykkihomman jälkeen uimarantaan. Olin jo aiemmin Jenniltä kysynyt ottaisiko hän minut opetettavaksi. Jenni otti tehtävänsä tosissaan: häätyyhän tyvärrievun uinnin nautinnosta päässä nauttimhan.
– No nyt sitten alethan! komensi Jenni.
– Kahalaa tuota puomin rannanpuolimaista laitaa ja nouse sitten istumhan puomille, mie uin syvänthen puolelta puomille. Siitä nouset minun selekhän ja otat kaulasta kiini.
Jenni lähti uimhan, käänsi sitten rantaa päin komensi:
– Nyt käet irti kaulasta ja lähe polskimhan rantaa kohti.
Näin tehtiin monta kertaa. Joka kerta Jenni lisäsi uintimatkaa, ja aina syvemmältä alkua.
Sainhan mie Juntinjenniltä viimein todistuksen:
– Jovain sie pärijäät, jos vaikka venhestä putuaisit. Mutta muista, sinun ei piä hättääntyä. Usko ithesti ja muista ahkerhan harijotella.
Juntinjennin opeilla olen uskaltanut käydä räpiköimässä Koillisen vesissä. Työurani alkuvaiheessa, ”Kinttupolkujen aikaan” pyörällä tai kävellen kotikäynneillä kävin matkalla olevan vesistön vilvoittavassa huomassa. Uimahallikäynnit ovat vieläkin kokeilematta. Pitäisi ehkä mennä aikuisten uimakouluun.