Kolumni

Ebba Anneberg kolumni: Käylästä – kehtaa sanoa

-
Kuva: Mikko Halvari

Muuan vuosikymmen takakäthen minusta tuli käyläläinen. Asuin kotimaisemissani Pyssykylässä, josta olin Oulussa suorittanut terveyssisaren tutkinnon. Opiskeluun kuuluvan kuntaharjoittelun olin ollut Kuusamossa. Kunnanlääkärinä oli Erkki Oravala. Oravala kehotti minua hakemaan vastaperustetun Käylänpiirin terveyssisareksi. Oravalan aika oli hoitotyön korkeakoulua, niin takitilhen hän minulle opetti sekä neuvolassa että kotikäynneillä esiin tulevien ongelmien ratkaisuja.

Viimeisen opiskeluaikani loman olin ollut töissä Inarissa Ivalon sairaalassa. Vähältä piti ettei minusta tullut kullankaivajan akkaa Lemmenjoelle. Potilaana oli vanha kullankaivaja, joka minua houkutteli: -Takaan, että sormuskullat saat, voithan sitten keittää vastalahjaksi ruokaa kullanhuuhtojille.

Kuusamo veti pitemmän korren, olin saanut kipinän Kuusamoon ja mielessäni päättänyt: Kuusamo tulee olemaan paikkani ja eiköhän sormuskullat huuhtomattakin heltiä.

Samalla Lapin reissullani sain tiedon valinnasta Käylän terveyssisareksi. Sillonkin asuin sisareni luona, Sisareni Teodora-anoppi, Teukkomuori, sanoi minulle:- Voi Ietari kuiten, miksi sinä sinne Kuusamoon lähet, sehän on kurja paikka, eihän sielä ole ees työtä tarjolla. Tänne sieltä häätyy miesten tulla työn perässä.

Tänne mie kuitenki asetuin. Kunnalta olin saanut polkupyörän kulkuvälineeksi. Kaipa kunnanisät arvelivat, että sisar pysyy kunnossa kun pyörällä ajelee. Polkaisin Oulangalle. Rakastuin heti Oulankaan ja sen maisemiin. Oulangan ansiosta minusta tuli kuusamolainen. Nyt olen jo 62-vuotta vanha käyläläinen

Minulla oli suuret luulot kyvyistäni, kuten varmaan kaikilla vastavalmistuneilla on. Aioin opettaa ja opastaa piirini asukkaat terveille tavoille. Sitten kävikin niin, että olin itse saamapuolella. Opettajani olivat elämää nähneitä, kokeneita vanhoja ukkoja ja vammuja. Vanhat naiset vetivät huivin tiukalle ja suun viivaksi ja pitivät päänsä. He opettivat naisena olemisen taitoa. Huomasin vanhojen ukkojen arvostavan minua vaikka sanoivatkin joskus: - Ei täälä ole totuttu siihen, että naiset yksin metässä ja jokivarsilla kulkevat. –Saavatpa nyt tottua, vastasin. Penskasta asti oli kulkenut metsässä yksin, isä-Ponku oli opettanut minulle metsässäkulkijan taitoja ja Luonnon kirjan lukemista.

Pikkuhiljaa talo- talolta, mökki –mökiltä kylät tulivat tutuiksi. Tulivat tutuiksi kylien sananparret, lorut kylien taloista sekä merkkihenkilöt. Opin senkin, että Pohjois-Kuusamossa oli vain yksi rouva, yksi emäntä ja vain yksi akka. Nämä olivat: Kauppias Homasen rouva, Käylän Iikan emäntä, ja Patoniemeltä Riekin akka. Muita naisia kutsuttiin isännän, miehensä, etunimen mukaan, kuten esim, Vihtorin Fanni, Albin Hilda, Jaakon Hilja, Iikan Kaija j.n.e

Patoniemellä Riekin akka joutui usein soittamaan lääkärille kyläläisten asioita. Oravala arvosti Riekin akkaa. Oravala sanoi usein: - Riekin akka osaa soittaa potilaasta kuin hoitaja, ei jaarittele turhaa,mutta potilaan oireet ja vaivat tulevt selvästi esille.

Käylässä pääsin heti mukaan nuorten rientoihin. Homasen Maija, ikäiseni, tuli heti tervehtimään:- Täällä käydään pelaamassa lentopalloa urheilukentällä, tule mukaan. Se oli hieno kutsu kylän toimintaan mukaan. Lentopalloilun merkeissä tapasin Paanajärven pojan Matin. Meistä tuli pari ja perhe kasvoi. Ei sentään tusinaan, meillä oli pieni pere, vain neljä lasta.

Kylän rientoihin tietysti piti osallistua: Käylän Kiri, Käylän maa-,ja kotitalousnaisten toiminta. Käylässä on aina ollut aktiivisia vetäjiä, monenlaisiin harrastuksiin on voinut alkaa. Ketään ei ole syrjäkarein katsottu.Olen iloinen nuorten puolesta. Kaunis luonto, mahdollisuudet harrastaa, matka lyhyt kirkonkylään ja opiskelemaan. Mukavat, ystävälliset ihmiset ja kirkko, kauppa, posti ja pankki.

Mistä sie olet pois? Kysythin ennen synnyinkylässäni vieraalta. Nyt voisin vastata: - Käylästä, Kehtaan sanoa.