Viimepäivinä on tehnyt mieli liittyä Mielensäpahoittajan joukkoon ja sanoa ”Ennen oli kaikki paremmin”. Vaikka totta puhuen olen kyllä useimmiten sitä mieltä, että en nykyistä eloa entisajan oloihin vaihtaisi. Ämmin ikään ehtinyt tietää kyllä ”vanhan hyvän ajan” elämän varjopuolet.
Olen kiitollinen monista keksinnöistä, joilla esim naisten töitä kotona helpotettiin.
En niitä kotitöitä enempis kaipaile: Pyykin pesu akka-merkkisellä koneella, vaateriepujen avannolla viruttaminen, pottumaalla kykkiminen ja talvella pottujen kellarista haku lumihangessa kahlaten, piisivalkealla tai päreen valossa sukkien kutominen, aamua-iltaa kantturoitten ruokkiminen ja lypsäminen, paperipalasen etsiminen, jotta voisi muutaman sanasen raapustaa, suurempi homma oli vielä kynän etsiminen. Ilman nykyajan keksintöjä taitaisin olla kuin ruokko-muori talosta taloon kulkien ja teelmyksiäni kaupitellen.
Isä-Ponku kirjoitteli tarinoitaan lehtiin sekä kirjeitä Rapakon taakse menneille sukulaisille. –Tuokaapa minulle pännä ja kovertti, minun häätyy vastata saamaani kirjheshen. Lyijykynällä, puukolla hyvin teroitetulla, Ponku taisi reivinsä kirjoittaa. Muistelen, että Ponku sai kerran lahjaksi joltakin opastamalthan herralta ihan ihka oikian täytekynän. –Tällähän on lysti kirijottaa, oli kommenttinsa.
Sai Ponku usein lahjaksi romaaninkin, opastamansa herrat tiesivät Ponkun luku-ja kirjoitusharrastuksen. Kirjat kuluivat myös meijän penskojen käsissä . Sillä tavoin pääsimme me köyhät syrjäkylän lapset kirjallisuuden pariin.
Muistelen kuinka ahmien luin romaaneja. Erään romaanin hienot rouvat harrastivat kirjoittamista. Siinä hanhensulka rapisi paperilla, melkein kuulin äänen lukiessani. Koulussa oli vain mustepullo ja tavallinen kirjoituskynä.
Koko ajan piti lisäksi pelätä ettei mustepullo kaatuisi ja koko työ menisi hukkaan.
Sitten tulivat onneksi nämä kuivamustekynät, sillä nimellähän niitä kutsuttiin. Mitä ne sitten olivatkaan, kuulakärkikyniä, tai vain kyniä. Nyt ei kuitenkaan enää saa kestäviä kyniä. Niitä ei voi teroittaa, niitä ei voi täyttää, ne vain ovat aikansa. Eräällä sukulaismiehelläni on harrastuksena kerätä kuulakärkikyniä. Viimeksi heillä käydessäni hänellä oli kyniä lajiteltuna yli neljäsataa kappaletta. Mainoskyniä enimmäkseen.
Kaihoten olen muistellut tätä kynävalikoimaa. Montakohan käyttökelpoista niissä on. Minulla on nimittäin aina kynä tyhjä tai unohtunut johonkin. Tapanani on aamuisin kerrata eellispäivän tapahtumia ja kirjoittaa päiväkirjaani.
Päiväkirja on samalla myös vieraskirjani. Eivätkä vain inehmot vaan myös kartanolla käyneet eläinvieraat saavat paikkansa vieraskirjassa. Karhusta poroihin, hirveen , kettuun ja tietysti myös siivekkäisiin on kartanolla pistäytynyt tai jälkensä jättänyt.
Kynän hakemiseen menee monta kiireistä minuuttia, jos kynän satun löytämään ja se on mitätön, tulee tuo Mielensäpahoittajan sanonta mieleen: Ennen oli kaikki paremmin. Eikö nyt tosiaankaan enää tehä kunnollisia kuulakärkikyniä.
Sain kyllä hyvän neuvon:- Kirjoita päiväkirjaa koneella, ei tartte kynnää ettiä! Mie ole kuitenki taloni toisen yläkerran huoneista varannut konttuurikseni. Siellä saan rauhassa mietiskellä ja kirjoitella eikä minulla ole aikomustakhan siirtää tietokonetta pirthin.
Mutta toivossa on hyvä ellää. Ehkäpä vielä kohalle sattuu kunnon kynä. Ettei minun kuitenkaan tarvitsisi hanhensulkaan ja mustepulloon turvautua.S