Näinä aikoina monien evakkoaikoja kokeneen muistelukset palautuvat vuosikymmenten takaa. Mennä viikolla olimme Kitkalla Vallioniemen Jennin kotona diakoniatapahtumassa. Jenni muisteli aikoja, jolloin hän nuorena joutui taluttamaan lehmiä evakkoon.
Mie olin Talvisodan alkaessa vielä niin huntalo, etten lehmien kuljetukseen joutunut. Evakkoon kuitenkin piti lähteä. -Meijät viihän evakhon Kittilhän, sinne on matkaa ainaki sata kilometriä, valisti minua Hilma-sisareni. -Miten met sinne menhän?
-Heinähäkillä ja hevosella. Meillä ei ollut hevosta heinähäkistä puhumattakaan. Meillä oli vain pieni poron vetämäksi tarkoitettu häkki. Kylässä oli kuitenkin hevosia ja heinähäkkejä. Se oli oikeastaan aika mukava kulkuneuvo: häkin pohjalla oli porontaljoja, seinät oli vuorattu raanuilla ja rouoilla. Viisi meitä nuorimusta Ponkun suoskunasta. Kylältä tuli lisää lapsia. Isän Konsta-setä piti komentoa, ettei päästy liikaa riehumaan.
Mirja-sisareni, joka äidin kuollessa edellisen vuoden helmikuussa oli kuusitoistavuotias, oli komennettu muiden kylän nuorten naisten tavoin lehmien kuljettajiksi. Tiedettiin, että vihollisen joukot olivat jo Pelkosenniemellä. Kuulin heinähäkin rakosista kun isä-Ponku antoi Mirjalle ohjeita: -Pijä ajoporo valamhina kartanolla, jos vihollinen yllättää, päästä lehemät navetassa irti, hyppää pulukhan ja lähe ajamhan. Son oijus härkä, kyllä sie pärjäät. Kyllä sie pärjäät! Silloin lapsena makustelin näitä sanoja. Nyt ne palautuvat mieleen.
Kuinkahan moni nykyisistä nuorista naisista pärjäisi tällä opastuksella. Meidät oli kuitenkin pienestä pitäen opetettu tulemaan toimeen sekä metsässä että porojen parissa. Jokaisen piti pärjätä oman ällinsä mukaan.
Meidän evakkopaikkamme oli Kittilän Kaukosen koulu. Viisaat virkailijat olivat päätelleet, että koulun opettaja huoltaa meitä äidittömiä ja isättömiä evakkolapsia. Poromiesten ei tarvinnut lähteä evakkoon, he huolehtivat poroelosta, joten isäkään ei ollut meidän mukana. Mirja-sisko tuli myöhemmin myös koululle, kun lehmät oli saatu turvaan.
Opettaja antoi meille jokaiselle valkean vaatekappaleen, noin puolen lakanan kokoisen. Kun viholliskoneet lähestyivät Kittilän kirkonkylää alkoivat hälytyssireenit soida. Silloin tuli jokaisen pukeutua nopeasti, ottaa lakana ja juosta lumihankeen koulun taakse. Toinen vaihtoehto oli koulun suuri kellari. Koulun kellariin tulivat pommitusta pakoon myös lähitalojen ihmiset . Kyllähän siinä porisemista riitti, vaikka sipiä pitikin puhua. Tykkäsin kuitenkin enemmän juosta lumihankeen, lunta oli paljon, oli mukava olla kiepissä kuin koira, lakana silmillä ettei lunta kasvoille puista putoaisi.
Tänään on Itsenäisyyspäivä. Vedän kiitollisena lipun salkoon. Tämän päivän suomalaislapsilla ei tarvitse lähteä evakkoon. Kyllä Suomi pärjää!