Tunnen monia veteraaneja, olen kuunnellut heidän tarinoitaan. Kovia kokemuksia, hengissä selviytyminen on monesti ollut suoranaista ihmettä. Korkeimman varjelusta.
Kiitollisena muistan myös läheisiäni. Isän Antti-veli, kummisetäni, on saanut leposijansa Sodankylän sankarihautausmaalla. Erkki-serkkuni nähtiin viimeisen kerran elävänä Lapin sodan aikana Muoniossa saksalaisten vankijonossa. Oliko loppu Lapin kiveliössä, siunattiin rintamalle jääneenä. Vanhin veljeni Reino, sisarteni aviomiehet, Heikki, Matti, Toivo, Mikko ja Reino olivat rintamalla. Mikon jalat paleltuivat. Heikki ja Reino haavoittuivat, myös Väinö-appeni haavoittui.
Matti-mieheni karjalainen lankomies Reino oli myös rintamalla. Hanna-anoppini toimi lottana Paanajärvellä. Mirja-sisareni sai Tammenlehvä-tunnuksen kotirintamalla tekemästään työstä.
Elsa-sisareni oli komennuksella Ivalon sairaalassa sinä yönä heinäkuun neljäs 1943, kun partisaanit hyökkäsivät Rovaniemi-Ivalo postiautoon Laanilassa. Oulun piispa Wallinmaa ja kaksi seurueeseen kuulunutta sai surmansa heti, postiautonkuljettaja kuoli sairaalassa. Haavoittuneiden joukossa oli myös Sodankylän kirkkoherra Y. A. Aittokallio. Nuori lotta joutui kokemaan sodan kauhut, Elsa oli silloin 18v.
Olen ollut kaksi kertaa evakossa. Talvisodan alkaessa meidät vietiin evakkoon Kittilään. Noin sata kilometriä kovassa pakkasessa. Vanhukset ja huntalot vietiin ensin, nuoret naiset jäivät kuljettamaan lehmiä. Poromiesten ei tarvinnut evakkoon lähteä, he vartioivat poroeloa. Vihollisen tiedettiin olevan jo Pelkosenniemellä. Isä oli sanonut 17v. Mirja-siskolleni: - Pijä ajoporo valamhina kartanolla, jos vihollinen yllättää, päästä lehemät navetassa irti, hyppää pulukhan ja lähe ajamhan. Son oijus härkä, kyllä sie pärjäät. Kyllä sie pärjäät! Se meille oli mieleen painettu.
Kittilän evakosta on jäänyt muistiin ilmahälyytykset. Olimme evakossa Kaukosen koululla opettajan hoivissa, koska meillä ei ollut isää eikä äitiä huoltamassa. Kun hälyytys tuli, piti panna äkkiä kamppeet päälle ja lakana niskassa juosta lumihankeen. Hälyytyksen kestäessä pitkään, piti mennä koulun isoon kellariin, johon myös naapuritaloista tuli väkeä. Talvisodan päätyttyä palattiin kotiin ja arkisiin puuhiin.
Arkiset puuhat ja kohdallani myös koulunkäynti. Kunnes alkoi saksalaisten aika.
Saksalaisilla oli Askassa, kotikylässäni, myös pilketehdas ja piikkilanka-aidattu vankileiri: vangit tekivät pilkkeitä, kapearaiteisia kiskoja pitkin pilkkeet kuljetettiin vaunuilla Jäämerentien varteen.
Kyläläisten karjanajoreitti kulki piikkilanka-aidan vieritse. Me huntalot olimme tietysti havillisia lehmänajajia. Pelottikin se kulkeminen ja vankien näkeminen. Laihoja, nälkiintyneitä miehiä, joilla oli loppuunajetun vetoporon katse silmissään.
Olin kuullut, että vankien kanssa voisi vartijoilta salaa tehdä vaihtokauppaa. Kuljetin leipäkannikkaa esiliinan taskussa. Sain vaihdettua sillä vangin tekemän pienen juurikorin. Vartija sattui näkemään, vanki sai ruoskasta. Olin yhdeksänvuotias, vaistomaisesti kyyristyin, tuntui kuin iskut olisivat sattuneet selkääni.
Toisessa evakossa olimme Keski-Pohjanmaalla Kannuksessa. Saksalaisten kuorma-autossa Hirvaan asemalle, oikean rautatien varteen ja junalla evakkoon, uusiin kokemuksiin.
Lapin sodan aikana ystävistä tuli vihollisia. Paluu evakosta täysin tuhottuun kotikylään. Piti vain ottaa käyttöön isä-Ponkun ohje: - Kyllä sie pärjäät!