Olen myynyt Veikkauksen pelejä eri puolilla maata yhteensä kolme kesää. Tuona aikana pääsin omakohtaisesti toteamaan todeksi tutkitun tiedon siitä, että Suomi rakastaa rahapelejä. Toisinaan ihan liikaa.
Joka kesä kohtasin vähintään muutamia luottokorttinsa kanssa lottoamaan pyrkineitä pelaajia, jotka aidosti hämmästyivät kerrottua heille lain kieltävän pelaamisen velaksi. Luottokorttiaan edessäni heiluttaneet asiakkaat olivat pöyristyneitä, ja sain moitteet huonosta palvelusta.
Eilen urheilukaupan sovituskopissa pääsin todistamaan toista, hieman samankaltaista tilannetta. Viereisestä kopista kuulin teinityttöjen visertävän, kuinka ihanan kamalaa ostoksilla käyminen on. Toinen tytöistä paljasti toiselle oman shoppailumetodinsa: jos hän ihastuu johonkin vaatteeseen, se on pakko ostaa.
Rahaan voi suhtautua monella tavalla. Toisilla sitä on aina liian vähän, nostivatpa he kuinka suurta palkkaa hyvänsä. Muutamilla harvoilla sitä taas tuntuu olevan vaikka millä mitalla, mutta eivät hekään kaikki vaikuta onnellisilta.
Pääsääntöisesti ongelmana on kuitenkin rahapussin laihuus. Monet eläkeläiset, omaishoitajat, opiskelijat ja joukoittain muita ihmisiä elää kädestä suuhun, ja kurjasti sittenkin. Samaan aikaan löytyy yhä enemmän myös heitä, joille mikään ei riitä.
Jos ja kun mielimme kutsua maatamme hyvinvointivaltioksi, tulee sen jokaiselle jäsenelle turvata säädyllinen toimeentulo. Eri asia on, mitä itse kukin pitää säädyllisenä. Oman näkemykseni mukaan se, ettei palkka riitä vuokraan, on köyhyyttä. Se, ettei palkka riitä uuteen taulutelevisioon, luetaan silkaksi ahneudeksi.
Kuukausi sitten oikeusministeriön työryhmä esitti, että pikavippien korkoja tulisi rajoittaa. Ehdotus on hyvä, sillä nykymenolla käräjäoikeudet uhkaavat hautautua pikavippejä koskevien velkomusasioiden alle, inhimillisistä tragedioista puhumattakaan. Ja niitä riittää. Vuonna 2005 alle 300 euron saatavia koskevia velkomustuomioita annettiin 3 000, kun niitä viime vuonna annettiin jo noin 82 000.
Pikavippi houkuttaa urheilukaupan sovituskopissa ostopakostaan avautuneen neidin kaltaisia kuluttajia, joiden ostointoa eivät rahanpuutteen kaltaiset pikkuseikat lannista. Lottolappujaan luottokortilla ostamaan pyrkineet taas kuuluvat samaan kategoriaan huimia palkkioita nostavien yritysjohtajien kanssa. Heitä eivät lakien kaltaiset pikkuseikat lannista.
Yhteistä kaikille edellisille on itsehillinnän puute. Omat rajat ja rajallisuus ovat tuntemattomia käsitteitä. Suhteellisuudentaju on ehtyvä luonnonvara, jota soisi myytävän kauppojen hyllyillä. Siltä sitä voisivat ostaa kaikki tarvitsevat.
Mutta ei luotolla, kiitos.
Suvi Peltola