Sanotaan, että huumori on vaikea taiteen laji.
Olen samaa mieltä, sillä väkisin naurattaminen tuntuu usein enemmän vaivaannuttavalta kuin hauskalta.
Televisio on pullollaan hauskaksi tarkoitettuja ohjelmia, mutta hyvin harvoin niitä katsoessa kasvoille nousee edes hymynkare.
Olen katsonut kymmeniä jaksoja Frendejä, ei naurata.
Olen katsonut vähintäänkin yhtä monta jaksoa Kummelia, ei naurata.
Olen katsonut lukuisia klassikkosarjoja nauramatta.
Tuntuu, että kun nämä supersuositut sarjat eivät naurata, niin vika on oltava minussa.
Makeimmat naurut saan arkielämän komiikasta. Ei televisiosta, vaan siitä, mitä arjessa tapahtuu ympärillä.
Pikkulapsen hauskan näköisestä taaperruksesta, aikuisen ihmisen hassusta käyttäytymisestä tai omasta sähläämisestä.
On ollut ilo huomata, että viime aikojen yksi hauskimmista televisio-ohjelmista on ollut kotimainen.
Siskon peti on naisten toteuttamaa huumoria, jonka ääressä viihtyy. Siskon peti on tuulahdus uutta ja yllätyksellinen.
Myös ruotsalaisen Solsidan on edelleen hyvä, mutta sarjan ideat ovat syöty jo loppuun.
Enemmän ärsyttäviä kuin huvittavia ovat amerikkalaiset sarjat, jotka ovat valmiiksi naurettuja.
Ilmeisesti ihmiset eivät itse osaa päättää, milloin pitäisi nauraa. Valmiiksi nauretuissa sarjoissa viimeistään joka kolmannen lauseen jälkeen kuuluu nauraa. Eihän tuota tahtia kukaan jaksa höröttää.
Huumoria on tietenkin yhtä monenlaista kuin on ihmisiäkin.
Huumorikin kehittyy iän myötä.
Jos oli teini-iässä hauskoja vesirajan alapuolella pyörivät tarinat, nykyisin niitä saa kuunnella lähinnä myötähäpeän kera. Huumoriinkin kasvetaan.
Myös kaksimieliset tarinat ovat hyvinkin ällöttäviä tällä iällä, kun taas nuorempana niille naurettiin isolla poikaporukalla.
Toivottavasti tulevaisuudessa televisiossa annetaan mahdollisuuksia uusille kasvoille. Nykyisin näkee aivan liian usein samojen kasvojen yrittävän hauskuuttaa suomalaisia.
Uudelle ja yllätykselliselle näyttäisi olevan tilausta.