Uudeksi hittituotteeksi näyttää nousevan kuntoilupiireissä polkujuoksu. Jotkut ihmiset saattavat luulla, että polkujuoksu on jotain uutta, mitä ei ole ennen keksitty. Mutta itse asiassahan kyse ei ole mistään uudesta asiasta, vaan vanhan hyvän tavan löytämisestä uudelleen.
Tulee elävästi mieleen omat nuoruuden ajat, jolloin vähän juoksin kilpailumielessä. Harjoitusmäärät vaihtelivat vuodenajasta riippuen noin 80-170 kilometrin välillä viikossa. Talvella enemmän ja kesällä kilpailukaudella vähemmän. Talvella oli olosuhteiden pakosta juostava maantiellä (joskus, tosin harvemmin lumihangessa) ja kesällä tietenkin maastossa.
Tuolloin 70-luvulla ei ollut vielä ainakaan maaseudulla niin sanottuja hölkkääjiä, jotka olisivat käyneet juoksulenkillä vain oman kuntonsa ja ehkä painonpudotuksen takia, vaan lenkkeilijät olivat enemmän tai vähemmän kilpaurheilijoita. Tilannetta voisi verrata vaikka mäkihyppyyn, harva hyppää Rukan mäestä vain hupimielessä.
Ei olisi tullut mieleenkään käydä lenkillä valoisan aikaan keskellä Taivalkosken kirkonkylää maantiellä, vaan vähän salassa ja mielellään pimeän aikaan, etteivät muut näe, että tuossa se hullu juoksee.
Ei ollut siihen aikaan pururatoja eikä varsinkaan valaistuja kuntopolkuja. Metsät ja polut olivat kesäisin harjoituspaikkoina. Siellä sai olla yksin. Ei ollut muita lenkkeilijöitä. Ja mikäpä oli juostessa Taivalvaaran ja Repovaaran tai Metsäkonekoulun kankailla ja poluilla. Parempia lenkkeilypaikkoja ei löydä mistään. Niistä löytyi myös korkeuseroja, jos niitä halusi hakea.
Kotona isän suurin kannustus oli, että juoksemalla ei leipä levene. Eikä se levennytkään 3,54:n ajalla tonnivitosella.
Nykyisin hölkätään ja juostaan näkösällä pitkin teitä ja katuja. Tietenkin myös pururadoilla. Juoksusta on on tullut hyväksytty harrastus.
Moni juoksee pelkästään asfalttiteillä, mutta kovalla juokseminen rasittaa jalkoja, selkää ja niveliä. Kannattaa ainakin välillä ja miksei enemmänkin käydä lenkillä metsän siimeksessä pehmeillä poluilla ja kankailla. Siitä ruumis pitää.