Mitä mahtaisi vanha kansa Koillismaalla sanoa tästä nykyajan ilmiöstä, elämän kohtuullistamisesta, jota englanniksi kutsutaan downshiftaamiseksi?
Aamutuimaan, lypsyaikaan, emäntä ilmoittaisi jäävänsä petin pohjalle köllöttelemään. Isäntä kynsäisisi pari kertaa korvallistaan ja jupisisi ihmeissään. Äreämpi murahtaisi muutaman kiukkuisen sanan.
Emäntä tyynesti toteaisi nousevansa lypsylle tästä edespäin vain neljä kertaa viikossa. Tehkööt joku muu loput, minä downshiftaan.
Näin ei koskaan olisi voinut tapahtua. Menneinä aikoina työtä oli tehtävä jokaisen kynnelle kykenevän. Työ kuului jokaiselle. Työ oli ihmiselle kunniaksi, laiskuus häpeäksi.
Työn muutos on asettanut asiat uuteen valoon. Downshiftaamisesta on tullut yhä hyväksytympi tapa suhtautua työntekoon. Perusajatuksena on tehdä työtä vain sen verran, että kohtuudella pärjää. Runsaalla vapaa-ajalla voi sitten tehdä jotain oikeasti kivaa.
Yhä useampi kehtaa tunnustaa ääneen, että haluaa enemmän vapaa-aikaa, mutta silti aineellisesti kohtuullisen mukavan elämän. Terveyskeskukseen ei saada enää lääkäreitä virkoihin, koska keikkatyössä tienaa saman vähemmällä työllä. Pörssiyhtiön johtaja nostaa optionsa ja häipyy takavasemmalle rahojaan laskemaan.
Pelkästään raha ei enää riitä työn sisällöksi.
Downshiftaaminen on eliitin harrastus. Köyhillä ei ole siihen rahaa. Rahan rinnalle, ja ohikin, statussymboliksi on noussut vapaa-aika.
Opiskelijapoikana tienasin varastomiehenä särvintä leivän päälle useita vuosia. Työkavereista on erityisesti mieleen jäänyt eräs ikääntynyt sinihaalari.
Hän nousi aamuyöstä ja meni luuttuamaan pitserian lattioita ennen kuin tuli varsinaiseen päivätyöhönsä. Työkaverit pian kuiskuttivat syyn: kaveri oli veloissaan kuin suonsilmäkkeessä. Menneisyydessä häilyi epäonnisia talokauppoja ja ties mitä. Velkaa piti lyhentää kahta työtä raatamalla, muuta mahdollisuutta ei ollut.
Amerikkalainen sosiologi Richard Sennet väittää, että ihmiset kokevat työn suurimmaksi ongelmaksi mielekkyyden puutteen. Työ vaatii tekijältään jatkuvaa muutosta, uuden oppimista ja epävarmuuden sietämistä. Tunnuslause on: pitää juosta pysyäkseen paikallaan.
Työn rasittavuus tulee siitä, ettei ihminen koe työtään merkitykselliseksi. Sennet perää vanhaa käsityöläisasennetta: työ pitää tehdä alusta loppuun saakka hyvin työn itsensä vuoksi, ei jonkin ylemmän käskystä. Ihmisen perustarpeisiin kuuluu, että voi kokea olevansa tarpeellinen muille ihmisille.
Nykynuorista liian moni on laittanut hanskansa tiskiin ennen kuin on ehtinyt niitä kertaakaan työteolla likaamaan. Vuonna 1987 syntyneistä joka kuudes on kadonnut: heillä ei ole mitään peruskoulun jälkeistä tutkintoa tai työpaikkaa. Paljon on siis tehtävää.