Alakerta | Aleksanteri Pikkarainen / aleksanteri.pikkarainen@koillissanomat.fi
Rakensin muistaakseni yläasteella teknisen työn tunnilla suurella innolla valtavan pöntön viirupöllölle. Raahasin sen kotiin, jossa käsistään kätevä isäukko nauroi partaansa. Sen verran kammottavalta röttelöltä pönttöni näytti. Minua siunattiin kahdella keskellä kämmentä sijaitsevalla peukalolla, eli en perinyt isältäni nikkarointitaitoja.
Sittemmin linnunpönttöjen rakentaminen jäi muiden puukäsitöiden tavoin unholaan. Pidänkin suuressa arvossa heitä, jotka jaksavat käyttää vapaa-aikaansa rakentamalla asuinsijoja siivekkäille ystäville.
Monet perinteiset lajit ovat nimittäin maastamme häviämässä. Tehokkaan metsätalouden myötä kelottuvat puut käyvät vähiin myös täällä Koillismaalla.
Niinpä kolopesijät tarvitsevat meidän ihmisten apua.
Linnunpönttöjä tarvitsevien lajien kirjo on valtava. Tiesitkö esimerkiksi, että vuolaina virtaavien jokiemme pikkuinen ilopilleri koskikara rakentaa mielellään pesän pönttöön? Sekin tosin tarvitsee erikoislaatuisen pöntön, kuten monet muutkin lajit. Jos pöntön rakentamiseen ryhtyy, kannattaa homma tehdä huolella. Tämä tarkoittaa ainakin sitä, että tiedostaa vähintään suurin piirtein minkälaiselle lajille kotia on rakentamassa.
Välttämättä pönttöjä ei tarvitse rakentaa harvinaisuuksille kuten koskikaralle, käenpiialle tai varpuspöllölle. Rakentamalla mökin pihaan pöntön ihan tavalliselle talitintille tai kirjosiepolle hyödyttää nimittäin myös itseään. Esimerkiksi talitiainen kun saattaa syödä kesän aikana jopa pitkälti toista kymmentä kiloa sääskiä!
Pöntön ripustamalla voit päästä sääskien lisäksi eroon myyristäkin, jos pihapiiriisi sattuu asettumaan petolintu. Lisäksi tietenkin pääset seuraamaan lintujen iloista kesäistä keikarointia. Linnut ovat myös siitä uskollisia ystäviä, että monet niistä palaavat vuodesta toiseen pesimään samoille paikoille.
Niin se minun viirupöllöprojektini. Siinä kävi ikävä kyllä niin, että pönttööni ei koskaan pöllö pesinyt. Pöntönrumilus nimittäin haudattiin jonnekin autotallin kätköihin, missä epäilen sen sijaitsevan vielä tänäkin päivänä. Ehkä tänä keväänä kaivan pöntön esiin, ja raijaan sen johonkin Koillismaan korpeen roikkumaan. Tehkööt sinne pesän vaikka harakka.
Aleksanteri Pikkarainen