Tänä aamuna ei voinut olla heräämättä varhain, sillä niin voimallista konserttia keväästä onnelliset linnut lauloivat lähimetsässä. Ja vaikka itse olenkin tyypillisen suomalaisen miehen tapaan aikamoinen örniskö, niin kyllä se vain kaunis visertely tuntui mukavalta. Örnisköstä sen verran, että kaikkihan tunnistavat tapauksen. Hänhän on itseensä sulkeutunut, taskussa käsiään nyrkkiin puristeleva, tunteitaan vain nurkkapäädyn yksinäisyydessä nyyhkivä, ja vain itselleen ankara, loppujen lopuksi helläluontoinen suomalainen mies.
Mutta eihän ne itkut auta markkinoilla. Eikä varsinkaan nyt, kun eletään ilmiselvästi aikaa, jossa maailmanmeno muotoutuu uuteen asentoon. Tämä tällainenhan se hämmentää vakaaseen menoon tottunutta. Tuntuu ja näyttääkin siltä, että entiset eväät on syöty viimeistä nokaretta myöten ja kaikki pitää luoda uudestaan. Onkohan se sittenkään niin, vai eikö entisessä elämässämme ollutkaan mitään säilyttämisen arvoista.
Sen olen ollut ainakin huomaavinani, että pyhä byrokraatti tulee voimaan edelleen uudessakin maailmassa hyvin. Nyt se vain muuttaa muotoaan ja naamioituu nykyaikaiseksi iloisine kasvoineen ja avoimine tapoineen. Tosiasiassa sillä ei ole aikomustakaan helpottaa otettaan kauluksestamme, sillä nythän se pystyy nykyaikaisine välineineen varjostamaan meidän joka ikistä askeltamme, kun ennen saimme ottaa ehkäpä joka toisen tai peräti joka kolmannen askeleemme ihan omin päin.
Luin juuri, että nyt ovat leikkaukset tehty eikä tarvetta niihin enää ole. Höpönlöpö! Leikkauksista emme tule pääsemään ikikuupäivänä irti. Ennen muinoin leikkaukset hoiti raa’alla kädellä halla, kato ja kuolema. Vähän myöhemmin ihmiset pystyivät muuttamaan paremman elämän perässä mannamaille. Ja nyt kun maailma on jo melkein pantu yhteen ja tehty siitä nopeasti tasa-asentoon sekoittuvaa massaa, niin yritetään taas samaa. Eli muuttaa sinne, missä näyttää vielä pikkuisen paremmalta, mutta eihän se kurjuus paikkaa vaihtamalla kummene eikä kohta yksinkertaisesti ole paikkaa minne muuttaa.
Mitä me nyt sitten tekisimme, että lapsukaisillammekin olisi vielä mahdollisuus elää ihmisarvoista elämää. Kun itse muistelen kuusi- seitsemänkymmentälukuja, niin aineellinen elämäni oli ehkä vain kymmenys siitä mitä se on nyt. Silti kaipaan ja muistelen niitä aikoja omina kultaisina päivinäni. Ja nykyään tuntuukin paljonkin erilaiselta kuin silloin ennen: tämä hetki ei avaa enää eteeni voimallisena tulevien päivien kirjoa, edessäni ei ole riemullista tunnetta siitä, että huominen on parempi kuin tämä päivä.
Jokaisella sukupolvella on omat hetkensä ja oma maailmansa. Kun edellisellä sukupolvella alkaa syksy, niin uudella alkaa kevät iloineen ja suruineen. Kysymys kuuluukin, että jättääkö aika miehen vai mies ajan. Ehkäpä ei kumpaakaan, sillä eletty elämä jättää jäljen sekä tulevaan, että menneeseen. Ja siitä jostain väliltä versoo aina jotain uutta: ihan samoin kuin keväinen kukkanen syksyn musertaman kasvin juuristosta.
Taitaa se sittenkin aika jättää miehen. Vai kävisikö sittenkin toisinpäin. Loppujen lopuksi se taitaa kyllä olla ihan se ja sama.
Vai onko sittenkään.