Kolumni

Elina Kemppaisen kolumni: Isotädin matkassa lottamuistoihin - Mitä voisimme oppia ja ammentaa tuolta ajalta, ihmisistä, toiminnasta ja arvoista?

-
Kuva: Mikko Halvari

”Mennään mekin tuonne eteen.”

Istumme isotätini Lyylin kanssa Kuusamotalon Oulankasalissa syksyllä vuonna 2005. Elokuva Lupaus on juuri alkanut kohtauksella, jossa lottia pyydetään tulemaan kirkon etuosaan antamaan lottalupauksensa. Lyylin lupaus on jo annettu reiluna parikymppisenä naisena ja tehtävä täytetty sota- ja jälleenrakennusvuosina sekä sen jälkeen. Nyt voi istua rauhassa kymmenien muiden ikääntyneiden lottien ja heidän avustajiensa kanssa lotille tarjotussa kutsuvierasnäytöksessä.

Sisään kasvanut velvollisuus isänmaan puolesta ja muistisairaus tuovat kuitenkin mieleen ajatuksen, että eteen on mentävä – vielä kerran. ”– – lupaan kunniasanallani, että rehellisesti ja omantunnontarkasti avustan suojeluskuntaa sen puolustaessa uskontoa, kotia ja isänmaata – –.”

Elokuva kertoo kolmesta nuoresta naisesta, jotka sodan syttyessä päättävät liittyä Lotta Svärd -järjestöön. Lyyli kertoo hetkiä, tilanteita vuosien varsilta. Etulinjassa oli isosisko ja kaksi veljeä. Kolmannen siskon kanssa hän oli huolto- ja muonituslottana. Toivo-isä lähti viimeisimpinä kirkonkylältä ja palasi ensimmäisinä saamansa käskyn mukaan vastaamaan evakkojen paluusta Kuusamoon. Kotitalo oli poltettu ja alkuvuodet asuttiin venäläisten korsussa Lahdentakana. Pikkuveli Lauri, ukkini, oli haavoittunut sodassa mm. menettäen toisen silmänsä.

Valokuvaaja, taidegraafikko Aukusti Tuhkan taltioimassa kuvassa Kemppaisten korsun pöydällä 1940-luvulla ja yhä kirjoituspöydällä 2000-luvulla oli sama kuva kehyksissä 30-vuotiaana jatkosodan Lohivaaran taisteluissa kuolleesta Väinö-veljestä.

Ensimmäisessä rivissä, viisi askelta rivin päädystä, oikealla puolella makaa alikersantti, veli ja poika.

”Tuolla se meidän Väinökin on.” Toteaa Lyyli ja osoittaa kädellään sankarihautausmaalle yli 90-vuotiaana kävellessämme neuvolan parkkipaikalta kirkkoon Kauneimpiin joululauluihin. Väinö, joka viimeisessä kirjeessään Eeva-äidilleen kirjoitti mm.: ”Terve täältä rintamalta…, minä sain sinun kirjeesi ja paketin myös. Minä olen joukkueenjohtaja kun meiltä kaatui haavoittui joukkueenjohtaja tässä kun hyökättiin. Meillä on taas hyökkäys aamulla. Minä kirjoitan sitten taas vähän ajan perästä… Me olemme täällä olleet lujilla. Terveisiä kaikille.” Lujilla olivat olleet jo aiempien kirjeiden perusteella ja etenkin kun vertaa tekstejä sotapolku.fi-sivustolta löytyviin sotapäiväkirjamerkintöihin. Hän ei ollut tuntematon sotilas. Hän oli seitsemän vuotta vanhempi isoveli.

Sängyn reunalla Lyyli istuu katsellen tuttua kotipihapiiriä laulaen Kodin kynttilät -laulua. ”Illoin kynttilät siellä kun syttyy, unelmissain mä siell olla saan. Kodin kynttilät lämpöisin liekein, teitä unhoita en milloinkaan.” Laulut ovat kantaneet, niiden kautta on käsitelty tunteita. Kirjoituspöydän laatikossa on siististi aseteltuna valkoinen käsin kirjailtu käsivarsinauha. Vieressä numeroitu lottamerkki. Yksi noin 230 000 lotasta. Säilytetty lottapuku. Kortteja ja kirjeitä ”Kenttäpostia”-leimoilla. Pinossa myös kortti, jossa lukee ”Palautetaan lähettäjälle”. Se on isän kirje pojalleen, jossa viimeinen lause on ”Voi hyvin.”

Kynttilät syttyvät ikkunalle myös tänä itsenäisyyspäivänä – 80 vuotta talvisodan alkamisesta ja 102 vuotta Suomen itsenäistymisestä ja isotädin syntymästä. Nyt Kuusamossa suunnitellaan Kuusamon veteraaniperinne -yhdistyksen perustamista. Mitä voisimme oppia ja ammentaa tuolta ajalta, ihmisistä, toiminnasta ja arvoista?