Työtoverini Suvi muisteli maanantain lehdessä kouluvuosiaan. Huomioni kiinnittyi erityisesti siihen, kun Suvi totesi jättäneensä liikuntatunneilla erään tytön valitsematta aina joukkueeseensa. Itse kuuluin kanssa ala-asteella niihin, jotka pääsääntöisesti viimeisten joukossa joukkueeseen valittiin. En ollut mitenkään erityisen lahjakas nuorisourheilija koululiikuntatunneilla. En lyönyt pesäpalloa kentän toiseen päähän. Joskus sentään osuin palloon.
Suvi yhdisti alakerrassaan pesäpallon joukkuevalinnat koulukiusaamiseen. Itse en omalta kohdaltani ehkä noita pesäpallon tai muiden joukkuepelien valintatilaisuuksia välttämättä näe kiusaamistilanteina, vaikka ehkä ne sitä olivat. Kyllähän se tietysti harmitti, kun jouduin joka kerta jännäämään, että kumpikohan joukkueista meikäläisen huolii. Lopulta siihenkin vaan turtui.
Toisin kuin Suvi, en muistele peruskouluaikojani erityisellä lämmöllä, vaikka hyvin paljon löydän iloisiakin hetkiä kouluvuosilta. Se, ettei minua valittu ensimmäisten joukossa pesäpallojoukkueeseen ei tosiaankaan ollut niitä pahimpia tilanteita. Sain kyllä muutoin todellakin kokea olevani koulukiusattu.
Etenkin yläaste oli erityisen raskasta aikaa. Lähes joka päivä sai hieman jännittää, että mitäköhän tänään tapahtuu. Ja paljon sitä sattuikin. Yhtenä esimerkkinä voisin mainita tapauksen, kun kerran olin välitunnilla muutaman luokkatoverini kanssa koulun väestönsuojassa kokeilemassa penkkipunnerrusta. Muistan olleeni juuri nostotilanteessa, kun yhtäkkiä kaikki muut mukana olleet poistuivat ja sammuttivat valot mennessään. Onneksi selvisin tilanteesta kolhuitta. Näin jälkeenpäin ajateltuna siinä olisi voinut käydä huonostikin, kun sentään oltiin punnusten kanssa tekemisissä.
Se jää varmaan ikuiseksi arvoitukseksi, että miksi juuri meikäläinen otettiin koulukiusaamisen kohteeksi. Yksi syy on varmaankin siinä, että olin peruskouluaikoina melkoisen ujo ja hiljainen. Jossain määrin ujo olen kyllä vieläkin, mutta en enää aina pysyttele hiljaa.
Peruskouluajoistani on jo kulunut runsaasti vuosia. Koulukiusaamisesta jääneet henkiset arvet eivät kuitenkaan ole vielä täysin umpeutuneet. Melko hyvin olen kuitenkin päässyt elämässä eteenpäin, vaikka ei minusta pesäpalloilijaa tullut.