Äitini tavaroiden joukosta löytynyt Raahen yhteislyseon vuosikertomus lukuvuodelta 1952-53 on kurkistus koulumaailmaan, jollaista ei enää ole.
Silmiinpistävää on, miten paljon oppilaiden iät samalla luokalla ovat vaihdelleet. Viidennellä luokalla, joka on verrattavissa oman aikamme yläasteen viimeiseen luokkaan, nuorin oppilas on ollut koulun päättäessään 15- ja vanhin 21-vuotias.
Suurin syy ikäeroille oli se, että koulussa jäätiin luokalle. Tuona lukuvuotena lyseon 424 oppilaasta nelosia todistukseensa sai 152 oppilasta. Kaksi viidestä oppilaasta ei siis selvinnyt luokalta seuraavalle ilman ehtoja.
Eri-ikäisten koululaisten luokat tuntuvat nyt ajatuksena suorastaan kiehtovalta. Luokalle jäämiset selittyivät luultavasti urheilu- ja muilla harrastuksilla. Koulun päättämisellä ja opiskelemaan tai työelämään siirtymisellä ei pidetty kiirettä. Osa oppilaista mahdollisesti myös teki koulunkäynnin ohessa työtä opintonsa kustantaakseen.
Nykyisin kaikessa pyritään tehokkuuteen. Koulumaailmassa se näkyy siinä, että luokalta toiselle siirrytään ilman luokalle jäämisiä ja ylioppilaaksi tullaan 19-vuotiaana, kun ennen valmistuttiin keskimäärin 1-2 vuotta vanhempina.
Myös ylioppilaskirjoitukset ovat muuttuneet. Pakollisten aineiden lisäksi on mahdollista kirjoittaa ylimääräisiä aineita oman valinnan mukaan. Ylimääräisiä aineita kannattaa kirjoittaa, sillä hyväksytyillä kokeilla voi kompensoida pakollisesta kokeesta tulleen hylätyn arvosanan.
1950-luvulla maksimimäärä laudatureja ylioppilaskirjoituksissa oli kuusi. Keväällä 1952 siihen ylsi Raahen yhteislyseon kokelaista yksi, Reijo Norio, josta myöhemmin tuli lääketieteen ja kirurgian tohtori ja professori.
Nyt Suomen ennätys laudaturien määrässä on kaksitoista. Suoritusta väheksymättä on todettava, että Norion saavutus oli vielä kovempi. Hän kirjoitti yksin saman määrän älliä kuin hänen seitsemäntoista luokkatoveriaan yhteensä.
Suuntaus tällä hetkellä näyttää olevan ylioppilastutkinnon helpottaminen entisestään. Opetus- ja kulttuuriministeriön asettama työryhmä julkaisi äsken raportin ylioppilastutkinnon kehittämistarpeista. Eräs muutosehdotus koskee äidinkieltä ja kirjallisuutta. Kaksi kuuden tunnin koetta korvattaisiin jatkossa yhdellä, neljän tunnin pituisella kokeella.
Muutosta perustellaan oppilaiden ja opettajien työmäärän vähentämisellä. Selitys tuntuu oudolta, sillä helpommin työtaakkaa vähennettäisiin yksinkertaistamalla matematiikan koetta tai karsimalla ylimääräisten aineiden lukumäärää. Väistämättä syntyy tunne, että äidinkielen asemaa koulunkäynnissä halutaan tietoisesti vähentää.
Miksi näin? Äidinkielen kokeen esseetä on totuttu pitämään mittarina siitä, kuinka hyvin oppilas hallitsee kokonaisuuksia ja kuinka kypsää hänen ajattelunsa on. Ilmeisesti talouselämä, joka edustaa Suomessa Jumalan sanasta seuraavaa, ei tarvitse työmuurahaisikseen ihmisiä, jotka hallitsevat kirjallisen ilmaisun taidon ja vieläpä kykenevät ymmärtämään ja tulkitsemaan lukemansa.
1950-luvulla arvostukset olivat toiset. Koulu kesti ehkä kauemmin, mutta antoi mahdollisuuden harrastaa, kypsyä, kehittyä ja sivistyä. Koulun vaativuus oli hyvästä, sillä se oli tehokasta harjoitusta tulevaan. Kevään 1952 ylioppilaskirjoituksiin osallistui kahdeksantoista Raahen yhteislyseon oppilasta. Kaikki he läpäisivät kirjoitukset.