Ennen vanhaan minua juoksutti jokivarteen taimen, tuo kalojen kuningatar Salmo trutta lacustris. Vesi virtasi itään ja kosken soitto jylisi korvissa. Oulangan puisto tuli enemmän kuin tutuksi. Suomen vanhimmat joet Kitka ja Oulanka olivat ystäviäni.
Kirjoitin kaverini Tauno Kohosen Kitka-kirjaan artikkelin ja silloin huomasni, että vanha hippi on tehnyt käännöksen: ”Muuttohaukka Pähkänäkalliolla ja koskikara Kiveskoskella ja Käylässä kutsuvat kulkijaa. Kuukkeli on entiseen tapaan utelias jokilaaksossa. Tykkään heistä. Neidonkenkää kauniimpaa kukkaa ei olekaan. Lapinvuokko, tuo Islannin kansalliskukka, on omassa sarjassaan ja tikankontin keltainen menee jopa kulleron ohi.”
Tukka vaihtui mustasta harmaan kautta valkoiseksi. Ja kukkien kauneus ja koko Luonto antoivat uutta väriä elämään, kameran läpi – tai ihan vaan livenä. Tuoksuu hyvälle ja soi kauniisti.
Kukkien tunnistaminen on minulle helppoa, kun minulla on usein matkassa kävelevä hakuteos, rakas vaimoni Amalia. Hää on puutarhuri ja hortonomi, silleen pro. Ja sehän helpottaa poluilla kulkiessa. Note Kasillaan iskee nopeasti kukkakuvia ja jakaa niitä verkkoihin jo ennen ensimmäistä kahvitaukoa tai viimeistään sen aikana. Macron vääntää sitten Nikoniin, jos pitää enemmän talteen saada.
Meidät on muuten vihitty Kitkajoen rannalla, Käylän kirkossa. Joten siltäkin osin luontosuhde on hyvällä mallilla. Antakaa virran viedä meidän venettä…
