Pokemon Go oli menneen kesän hitti. Ihmiset lähtivät kaduille ja puistoihin pyydystelemään puhelin kameroillaan pokemoneja ns poké palloon. ”Lisätyllä todellisuudella” varustettu mobiilipeli kannusti monia liikkumaan ulkona ja koukutti pokemon palloiluun. Pokémon -jahti antaa varmasti monille myös liikunnan iloa ja elämyksiä. Pokémonin suunnittelija Satoshi Tajiri keräsi lapsena ötököitä ja sai ne kisaamaan keskenään. Pokémon Go on periaatteessa sama kisa ruudulla. Minulle virtuaalisten hahmojen kanssa kamppailu tuntuu vielä tässä vaiheessa aika vieraalta. En voi kuitenkaan välttyä ajatukselta tulevaisuuden skenaarioista, jossa hoivakodin robotit tarjoilevat aamupalani ja pompottavat palloa ilmoittaakseen senior-jumpan alkavan tuota pikaa viereisessä virtuaaliveneessä. Siispä pohdin, pitäisikö sittenkin innostua outojen olioiden peleistä sopeutuakseen tulevaisuudessa jotenkuten senior teknologiaan.
Valitsin kuitenkin taas metsän ja marjat. Vuoden viimeisimpänä koukuttivat kirpeät karpalot kohti ruskan sävyttämiä heinikkosoita. Lähes poikkeuksetta ne suurimmat karpalot löytyvät kauniissa maisemissa ja maastoissa. Lapsena kuvittelin noista suon kenttäkerroksista kokonaisia muinaismaisemia ja outoja puutarhoja. Karpalot asettuivat helminauhoina noihin viehättäviin kasvustoihin. Se koukutti ja karpalon kerääminen unohtui usein. Lapsuuden kokemukset karpalomaista elevät edelleen. Elämykset marjamailla on yhtä tärkeää kuin poimitut marjat. Marjamailla voisi olla markkinoita hyvinvointimatkailussakin.
Aluksi marjaa pitää etsiä. Kun sammaleen muoto ja värit vaihtuvat, vaihtuu karpalonkin väri kirkkaan punaisesta syviin luumun sävyihin. Sitten huomaa yhden. Marja vie marjan luokse. Upottavan pehmeä rytmi huumaa poimijaa kulkemaan näissä viehättävissä mätästen maisemissa suon etelälaitaa. Karpalon köynnösmäinen kapea lehti kulkee nyt ihan tiiviin ruosteen punaisen sammalen pinnassa. Tuo hauras ja samanaikaisesti vahva kasvusto laajenee vaakatasossa kuntan pintaan. Karpalon poimijan kannalta se tietää hyvää. Tiedän tulleeni ”karpalon kotiin.” Alkusyksyn tuoksut suolla ovat kaventuneet kohti myöhäissyksyä. Esillä on nyt suon pinnan hurmioituneet mosaiikkimaiset värimuodostelmat. Okrat ja keltaiset heinät kätkevät osan karpaloista, mutta kaivan sinnikkäästi ne esille tuppaista.
Vielä en haluaisi luovuttaa ”tätä kukkivaa ketoa” talven vieteltäväksi. Olen mielikuvissani muuttanut syysruskaisen suon kesän muistoiksi, huolimatta alkavan talven kylmistä henkäyksistä. Aikaan, kun Kapustarinnan haikea tasatahti soi vielä suon yllä. Ei ollut enää kesä, mutta ei myöskään vielä syksy. Tiedän, että juuri näillä karpalomättäillä, joilla kesän viimeiset muistot viipyvät, näen kevättalven ensimmäiset pälvet. Takerrun vielä kerran tähän maagiseen maisemaan, kiinni sen ihaniin väreihin ja kapeaan valoon. Äkkiä hämärä vahvistuu. Hengitykseni höyryyntyy. Alkaa sataa hiljalleen lunta. Se on ensi lumi. Varpaita palelee, pitää lähteä kotiin. Polulla muistan lukeneeni ystävän postauksessa Eeva-Liisa Mannerin/Anna Septemberin ajatuksen: ”Jos ihmisellä on koti, se on kai siellä missä hän ymmärtää ympäristönsä.”